Pikaratikkajärjestelmän vikasietoisuus

Liittynyt
21 Maaliskuu 2006
Viestit
17
Kertokaapa asiasta tietävät, miten uusissa pikaratikkajärjestelmissä yleensä huolehditaan vikasietoisuudesta. Raideliikenteen heikko kohta on, että yksi rikkinäinen tai kolaroinut juna tukkii koko radan. Asiaan voinee vaikuttaa teknisillä ratkaisuilla, mutta sisältyvätkö sellaiset normaaliin kustannusarvioon?

Esimerkiksi: Rakennetaanko vaihteita ja kulunvalvontaa, joiden avulla voitaisiin käyttää vastaantulevan suunnan raidetta tilapäisesti? Mikä on yleinen suunnittelufilosofia?
 
Kertokaapa asiasta tietävät, miten uusissa pikaratikkajärjestelmissä yleensä huolehditaan vikasietoisuudesta. Raideliikenteen heikko kohta on, että yksi rikkinäinen tai kolaroinut juna tukkii koko radan. Asiaan voinee vaikuttaa teknisillä ratkaisuilla, mutta sisältyvätkö sellaiset normaaliin kustannusarvioon?

Esimerkiksi: Rakennetaanko vaihteita ja kulunvalvontaa, joiden avulla voitaisiin käyttää vastaantulevan suunnan raidetta tilapäisesti? Mikä on yleinen suunnittelufilosofia?
Kaksisuuntaisessa järjestelmässä (vaunuissa ohjaamo kummassakin päässä sekä ovet kummallakin puolella kylkeä) asian järjestäminen on verrattain yksinkertaista: tarvitaan vain puolenvaihtopaikka (sellainen oli Helsingin Lasipalatsillakin vielä 70-luvulle saakka), jolla kriittinen kohta voidaan ohittaa. Ja kaksisuuntainen kalustohan takaisi myös sen, että pysäkkien kanssa ei olisi ongelmia tällaisessa tapauksessa, kun ovet voidaan avata kummalta puolelta vaan.
Tällaiset 2-suuntaiset järjestelmät ovat verrattain yleisiä Euroopassa. Ja yleisesti, esimerkiksi Saksassa ja vaikkapa Ranskan Strassbourgissa, ratikoiden kulkua ohjataan opastimin.
 
Maunu otti esille tapauksen, jossa radalle juuttunut kiskokulkuneuvo tukkii raiteen.

Esimerkki tulee varmasti monelle mieleen, koska ihan jo Helsinginkin raitioteillä tapahtuu vastaavia tilanteita päivittäin useita. Aika iso osa ongelmatilanteista johtuu ulkopuolisista tekijöistä, kuten väärinpysäköidyistä ajoneuvoista tai ulkopuolisten aiheuttamista muista vaurioista (ajolankojen pudottamimen alas, yhteenajot yms.). Itse raitiovaunukalustokin toki voi rikkoontua linjalle tukkien oman kulkusuuntansa raiteen.

Yleensä radalle jämähtänyt vaunu työnnetään (alan slangia käyttäen bukseerataan) takana tulevalla vaunulla lähimmälle varikolle (varikon luona olevalle sivuraiteelle) pois muuta liikennettä häiritsemästä. Tilanne voi muuttua hankalaksi, mikäli hyytynyt vaunu ei suostu hievahtamaankaan, tai on osaksi tai kokonaan pois kiskoilta. Tällöin muu liikenne joudutaan ohjaamaan poikkeusreiteille avustusoperaation ajaksi. Kaksisuuntajärjestelmissä on rajalliset mahdollisuudet ohittaa tukoskohta lainaamalla vastakkaisen puolen raidetta puolenvaihtoraiteiden turvin. Vilkasliikenteisillä osuuksilla ratkaisu pitää sisällä omat ongelmansa. Pikaraitioteiden esikaupunkiosuuksilla keinoa voidaan pitää käyttökelpoisena.

Minun nähdäkseni pikaraitiotie ei ole sen vikaherkempi kuin rautateiden lähiliikenteen vastaavat kaupunkiradat tai metroradat. Mitä enemmän radat on sijoitettu kadulle muun liikenteen sekaan, sitä herkempiä ne ovat tietenkin ulkopuolisten aiheuttamille häiriöille, joita tässä ketjussa ei välttämättä ensisijaisesti ajettu takaa. Ainakin esikaupunkiradat kannattaisi järjestää omille kaistoilleen ja / tai käytävilleen niin paljon kuin mahdollista. Tähän liittyy myös ihan turvallisuusaspekti. Tunneli- tai muut eritasoratkaisut ovat kalliita eikä niihin yleensä lähdetä muista kuin pakottavista syistä.

Varsinaiset pikaraitiotiet nähdäkseni toteutetaan lähes yksinomaan kaksisuuntakalustoon perustuen. Lähin pikaraitiotiemäinen yksisuuntavaunuihin pohjautuva järjestelmä lienee Göteborgin raitiotiejärjestelmä, jossa ymmärtääkseni yksisuuntaisuudella ei ole katsottu olevan ongelmia merkittävästi lisäävää ominaisuutta. Yksisuuntaisuus edellyttää kääntösilmukoita (tai kolmioraiteita) kaikilla päätteillä, ja muuallakin. Muualla kuin päätteillä sijaitsevien silmukoiden tarve määräytyy pitkälti koko verkoston muodon ja liikenteen tiheyden perusteella. Sama koskee pitkälti puolenvaihtopaikkojen määrän suhteen kaksisuuntavaunujen verkostoissa. Puolenvaihtovaihteetkaan eivät ole ilmaisia, joten ihan jokaiselle pysäkkivälille niitä ei rakennella.

Meillä ensimmäinen todennäköinen pikaraitiotie tulee olemaan Raide-Jokeri. Se ei alkuun tule olemaan varsinainen verkosto (toki siitä voidaan johtaa yhdysraide johonkin toiseen järjestelmään), vaan yksi pitkä linja. Tuollaisella liikennöinti hoitunee parhaiten nykyaikaisilla kaksisuuntavaunuilla, samalla verkolle on sijoitettava puolenvaihtopaikat riittävän tiheästi. Nähdäkseni linja tulee varustaa tarvittavilla turvalaite- ja opastinjärjestelmällä. Tällöin linja ei olisi juurikaan vikaherkempi kuin muut pääkaupunkiseudun kaupunki- tai metroradat. Ainoat lisäriskit sisältyvät lähinnä tasoristeyksiin ajoneuvoliikenteen kanssa.
 
Rattivaunu selostikin jo lähes kaiken. Täydennän sitä vain oikeastaan vivahteilla.

Raitiotien rataverkkoon rakennetaan paikoin varayhteyksiä. Niitä ovat sellaiset vaihteet tai katuosuudet, joita eivät reittivaunut käytä. Puolenvaihtovaihteita käytetään yksisuuntaisin vaunuin liikennöidyissä verkoissa harvoin, koska väärää puolta ajaessa ei ole mahdollista käyttää pysäkkejä.

Vikaantuneet vaunut ovat lähes aina hinaus- tai työntökelpoisia. Raiteilta suistumiset aiheuttavat noin puolen tunnin katkoksen kyseisen kohdan liikenteeseen. Jos suistumisen yhteydessä katkeaa ajolanka, korjausaika voi venyä, jos vaunu on ensin saatava viallisen langan alta pois. Tällöin raitioliikenne käyttää varayhteyksiä ja ongelmapaikka palvellaan korvaavalla bussiliikenteellä.

Raitioliikenteessä tarvitaan harvoin opastinjärjestelmää itse vaunujen keskinäisen liikenteen hoitoon. Syynä se, että näkyvyys on yleensä vaunujen jarrutusmatkaa pidempi. Rautateillä ja metroissa opastinjärjestelmän tarve johtuu juuri siitä, että jarrutusmatka on pidempi kuin näkyvyyys. Jos raitiotierata rakennetaan 80-100 km/h nopeudelle kuten nopeat metrot, kulunvalvonnalle ja opastimille syntyy tarve.

Antero
 
Takaisin
Ylös