Antero Alku
Tunnistettu jäsen
- Liittynyt
- 28 Kesäkuu 2005
- Viestit
- 7,552
Olisi hyvä kuulla määrittely sille, mitä tarkoittaa ratikkafundamentalismi ja mitä tarkoittaa realismi kontekstissa HSL-alueen joukkoliikenne.
Samalla kuulisin mielelläni vastauksen siihen, edustaako Louko–Mäkelä -menetelmällä esitetyt perusteet ja vaatimukset metron rakentamisesta tai Petterin vaatimukset tunneleista metrofundamentalismia vaiko jotain muuta, ja jos muuta, niin mitä?
Entä puuhastelu Jokerin bussien kanssa? Eikö ole kohtuullisen bussifundamentalistista yrittää keksiä mitä hyvänsä keinoja, jotta ylikuormitetun ja tökkivän bussireitin muuttamista raitiotieksi ei vain tarvitsisi edes pohtia. Tai eikö ole antiratikkafundamentalismia, että senkin jälkeen, kun valtuusto on jo päättänyt, että Laajasalon tehdään raitiotie, raitiotien ja sillan rakentamiseen ei ryhdytä vaan aletaan jälleen kerraan ”selvittää” jo moneen kertaan selvitettyjä vaihtoehtoja ja vaikutuksia ja julkisessa keskustelussa käytetään jos-muotoa.
Se on totta, ettei täällä ole raitioliikenteen kannattajia kuten täällä on ja on ollut kiihkomielisiä eli fundamentalisitisia metron ja bussiliikenteen kannattajia. Mutta minä en kaipaa tänne lisää fundamentalisteja, vaan edes yhden vahvatahtoisen ihmisen, joka kykenee kehittämään liikennejärjestelmää kokonaisuutena. Sellainen ihminen suitsii metro-, tunneli- ja bussifundamentalistit, kuin myös autopuolueen, ja osaa asettaa raitioliikenteen sille kuuluvaan asemaan riippumatta siitä, onko silläkin saralla fundamentalisteja tai nössöjä.
Ihmettelen ajatusta siitä, että raitioliikenteen kannattajien pitäisi löytää raitioliikenteen konsensus ja valita kehityslinja. Mitä tällä asialla tarkoitetaan?
Minusta tällainen ajatus kertoo siitä, että joukkoliikenne- ja liikennesuunnittelu ei ole hallinnassa lainkaan. Asiansa osaavien ihmisten sijasta asioita ovat hoitamassa ”kannattajat”, eivät ihmiset, jotka tietävät, miten asioita pitää hoitaa. Ja jos jollain alalla ei ole ”kannattajia”, se ala ei sitten menesty eikä kehity.
Tämä on minusta seurausta siitä, että virkoja täytetään poliittisen sopivuuden, ei osaamisen ja ammattitaidon perusteella. Ajan myötä osaamattomuus leviää organisaatiossa alaspäin, koska sopivat henkilöt eivät osaa valita päteviä silloinkaan, kun rekrytointiin ei muuten liittyisi poliittisia intohimoja.
En tarkoita sitä, etteikö liikennejärjestelmässä ja kaupunkisuunnittelussa olisi myös arvovalintoja, joiden tekeminen kuuluu poliitikoilla ja maallikoille. Mutta arvovalinnoista ainakin näyttää vallitsevan varsin selkeä yksimielisyys, joka on ilmaistu poliittisissa ohjelmissa ja strategioissa. Ongelma on aina, kun näitä arvovalintoja pitäisi panna täytäntöön. Sitten astuvat kuvaan poliittiset virkamiehet ja ”kannattajat”, jotka eivät suostu tekemään yhteisesti sovittujen arvovalintojen mukaisesti.
Mitä tulee raitioliikenteeseen, raitioliikenteen tekniikoista ja raitiotien sovittamisesta kaupunkitilaan on tiedossa hyvät käytännöt ja ratkaisut aivan samalla tavalla kuin vaikka siitä, minkälaisia ovat nykyaikaiset hyvät ja minkälaisia vanhanaikaiset ja huonot matkapuhelimet. Eivät hyvät käytännöt tehdä raitiotietä ole mikään poliittinen arvovalinta, josta voi olla konsensus ja valittu kehityslinja. Mutta bussi- ja metrofanaatikot eivät ensinnäkään tunne raitioliikenteen hyviä käytäntöjä, ja toiseksi he luonnollisestikin vastustavat niiden soveltamista, koska se on haitaksi kaikelle sille, mitä he itse ”kannattavat”.
Antero
