"Lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan", kuuluu viestinnän tutkija Osmo A. Wiion laki. Öljyn hinta on laskenut alimmilleen puoleentoista vuoteen, vaikka jotkut tässä taannoin veikkasivat (en muista mediaa), ettei "halpa öljy" enää palaa. Uskon, että öljyn tuottajahinta tulee jatkossakin olemaan aaltoilevaa ja joskus poukkoilevaakin, mutta en usko, että siitä muodostuu lentoliikenteen estettä vielä pitkään aikaan. [...] Toisaalta elintason nousun myötä ihmisillä on enemmän varaa käyttää matkustamiseen, mikä sallii kalliimman polttoaineenkin hyödyntämisen. Käsittääkseni biopolttoaineita voidaan hyödyntää suihkuturbiinitekniikallakin ja hiilestä saataneen lentopolttoainettakin nykyiseen verrattuna ehkä tuplahinnalla satoja vuosia.
Wiion laki on muistissa, tosin en soveltaisi sitä kauhean suoraviivaisesti. Silloin kuin ennustetaan suurta muutosta, ensin yleensä ylireagoidaan, kunnes oikea suunta löytyy pitkällä aikavälillä. Toisaalta kun ennustetaan tasaista kehitystä, niin silloin voi käydä niin että aliarvioidaan muutospaineet.
Itse olen skeptinen kaikkien sellaisten konsensusennusteiden suhteen, joilla todistetaan, että nykyinen meno jatkuu suunnilleen samanlaisena tulevaisuudessakin. Voi olla, että näin käy, mutta mikäs siinä sitten haittaisi: nykytilassahan osataan ihan hyvin elää näine hyvinemme. Sen sijaan jos otamme tiettyjä kehitystrendejä ja ekstrapoloimme niitä, voi olla että ne johtavat kriisiytymiseen tavalla tai toisella. Silloin meidän täytyy kysyä itseltämme miten sellaiseen kriisiin voisi sopeutua. Sopeutuminen voi olla viisasta jopa siinä tapauksessa, että kriisiytymiseen asti ei ikinä päästä.
Lyhyesti sanottuna status quon jatkumisen todisteleminen on vähän kuin pistäisi pään pensaaseen: ei siitä varsinaisesti haittaa ole niin kauan kuin mikään ei uhkaa todellisuudessa, mutta jos uhkaa, niin se on varmin keino olla varautumatta mihinkään ennen kuin on liian myöhäistä. Esimerkkejä tällaisesta ajattelusta:
- 1800-luvun loppu: suurkaupunkien suurin liikenneongelma ovat hevosenjätökset
- 1900-luvun alku: eivät naiset kuitenkaan osaa äänestää, kun eivät mitään ymmärrä politiikasta
- 1960-luku: Concorde on tulevaisuuden liikenneväline ja yliäänimatkustus pian arkipäivää
- 1970-luku: Kekkonen on korvaamaton ja YYA-sopimus on Suomen turva aina ja iänkaikkisesti
- 1980-luku: Neuvostoliitto kestää ikuisesti
- 1990-luku: markka on vahva ja suomalaiset rikkaita Euroopan japanilaisia
- 2000-luku: internetissä markkinoiden kasvu on ikuista ja eksponentiaalista
- 2010-luku: kyllä sitä polttoainetta vielä riittää tai ainakin uusia energianlähteitä keksitään juuri kun entiset ehtyvät (?)
Tässä energiasopassa on niin monta lusikkaa, että sitä on vaikea hahmottaa. Yhtäältä jotkut sanovat että öljy loppuu, ja ennen loppumistaan kallistuu. Toiset sanovat, että laskipa kuitenkin eilen. Jotkut sanovat, että voihan sitä riittääkin, mutta sitten tulevat päästöt esteeksi. Ja jotkut sanovat, että kyllä niistä päästöistä opitaan pääsemään eroon. Siunatuksi lopuksi jotkut vielä sitten ennustavat, että joku vielä toistaiseksi tuntematon tekniikka tulee ja pelastaa.
Uusia teknologioita kyllä kehitetään, mutta minusta tuntuu hieman itsekkäältä ajatella, että käytetään vaan huolettomasti kaikki öljy ensin loppuun itse ja annetaan tulevien sukupolvien valmistaa hiilestä polttoainetta kalliilla seuraavat parisataa vuotta. Entä sitten sen jälkeen? Miksi meidän sukupolvemme olisi se, jolla on oikeus syödä loppuun vuosimiljoonien aikana kertyneet luonnonvarat ja jättää tulevat sukupolvet selviämään kekseliäisyydellään. Voihan olla että parinsadan vuoden päästä öljylle on paljon arvokkaampiakin käyttökohteita kuin toimia polttoaineena. Jos vaihtoehtoa ei olisi, niin sitten kai sitä voisi omaksua hällä väliä -mentaliteetin. Mutta kuin vaihtoehtoja on ja ne kaiken lisäksi saattaisivat potentiaalisesti tarjota paremman elämänlaadun, minusta olisi järjetöntä jatkaa vain tuhlaamista. Vähintään pitäisi ottaa askeleita siihen suuntaan, että yritetään etsiä ratkaisuja sen sijaan että tuudittaudutaan väärään turvallisuudentunteeseen. Lisäksi ratkaisujen (sekä teknologisten että yhteiskunnallisten) etsiminen luo taloudellista toimeliaisuutta ja onnistuessaan voi synnyttää yleisen hyvinvoinnin lisäksi menestyvää liiketoimintaa.
Puhe elintason jatkuvasti noususta kuulostaa myös hieman myytiltä. Ei elintaso aina nouse: viime sodat aiheuttivat valtavan romahduksen, jättämättä huomiootta lama-aikoja. Joillakin mittareilla hyvinvointi kyllä paranee, mutta ei kaikilla: ei voida siis sanoa että jatkuva hyvinvoinnin parantuminen olisi peruuttamaton luonnonlaki -- se vaatii työtä.
Se mikä minua sykähdyttää toisinaan kun perehtyy johonkin historialliseen aikakauteen on että eivät ihmiset silloin olleet tietämättömiä, tyhmiä tai köyhiä sinänsä. Kaikki on niin suhteellista. Pintaa raaputtamalla löytää ilmiöitä jotka ovat edelleen olemassa, mutta muuttaneet muotoa. Esim. sanomalehdet ja kirjastot olivat vähän kuin aikansa internet. Keskiajalla turismi pukeutui pyhiinvaelluksen kaapuun. Ja vastaavaa. Funktio ratkaisee, ei ulkomuoto, ja ihmiset kautta aikain ovat yleensä olleet pohjimmiltaan hyvin samankaltaisia laveasti tarkasteltuna. Eli ei se hyvinvoinnin näkökulmasta ratkaise elintasoa kuinka paljon resursseja onnistuu tuhlaamaan vaan se kuinka paljon hyvinvointia saa aikaan käytössään olevin resurssein.
Menee kyllä jo vähän sivuun aiheesta...
