- Liittynyt
- 22 Marraskuu 2007
- Viestit
- 817
Vs: Lähiliikennejuna vielä liian kallista Oulun seudulle
Tämä olisi täysin tavallinen ajatus jossain sivistysvaltiossa:
Tämä on tosiasia Suomessa:
Tämä on hyvä idea, mutta ei onnistu tässä maassa:
Mitenhän tämän nyt kauniisti sanoisi... Suomessa varsinkaan raideliikenteen historialla ei todellisuudessa ole arvoa pennin vertaa. Tosiasiassa ketään ei kiinnosta säilyttää mitään jälkipolville nykypäivästä. Rautatiemuseo on museon irvikuva. Museossa on muutama hassu vaunu ja veruri. Tosin vetureista usea on lähes leimaamista vaille ajokunnossa (mm. 555, 776 ja 1033), mutta niillä ei nyt vain ajeta. Piste. Rautatiemuseon tilat ovat nyt täynnä, eikä mitään enää mahdu lisää. Ongelma on se, että museoitavaa tulee koko ajan lisää, mutta sille ei ole mitään paikkaa. Kun rautatiemuseon Dv16 tulee museoon, lähtee museoesineenä oleva Ttv 15 ilmeisesti suoraan romuksi.
Kukahan muistaa mitä Dm8:lle kävi? Aivan, se ei aiheuta enää kustannuksia. Mitähän tulee käymään mm Dr11:lle tai muille vailla paikkaa oleville museoesineille?
Lähtökohtana tuntuu nykyään olevan se, että rautatiemuseoon ei oteta enää mitään, koska se on täynnä. Totta, mutta museoa kasvattamalla sinne mahtuisi. Museota vaan ei kasvateta, koska "se maksaa", mikä todistaa sen, että historialla ei yhteiskunnassamme ole mitään arvoa, kun sen säilyttämiseen ei haluta panostaa yhtään.
Kun siis rautatiekalustoa ei enää saa museoitavaksi rautatiemuseoon, pitäisi se museoida muualle. Vaihtoehtona siis museoliikennöitsijät. Näillä ei ole kuitenkaan sitäkään vähää resursseja. Säilytystilat ovat minimaaliset, koko toiminta perustuu talkootyöhön. Yhteiskunta ei tue tätä toimintaa sitäkään vähää, sekä museoliikennöitsijöiden on yhä vaikeampaa hankkia niitä vähäisiä tuloja itse toiminnasta, kun viranomainen on mielivaltaisesti kieltänyt museoliikenteen isolla osalla rataverkkoa.
Eli minkään kaluston säilyminen tästä päivästä on käytännössä täysin mahdotonta. Rautatiekulttuurin historia tulee siis katkeamaan kesken, kun kalusto menee suoraan romuksi, kun ei ole resursseja säästää mitään.
On jo nyt erittäin katkeraa ajatella, miltä tulevaisuus näyttää. Mitä tuleville sukupolville asiasta voi kertoa, kun oman aikani arjesta ei jää käytännössä mitään jäljelle. Rautatiekalusto romutetaan, raitiovaunut hillotaan joko varikoille tai kehyskuntien varastoihin, mutta kuitenkin lopulta romutetaan, kuten nyt 332. Näen myös 13 romuttamisen virheenä. No kyseesähän on vain muutama vaunu, mutta säälittävä tosiasia on se, että tämän ja edellisen vuosikymmenen arkipäivästä ei säily käytännössä mitään konkreettisia esineitä, eli aikamme kalustoa aikamme ilmiöihin yhdistettynä.
Arkipäivälle, mikä on kuitenkin sitä yleisintä, ei valitettavasti osata eikä haluta arvostaa. Siksi juuri se arkipäivä tulee katoamaan. Erikoisuuksia ja kummajaisia, kuten keisarinjuna, tulee säilymään. Mutta se tavallinen, joka on kaikille tuttua, kuten vaikkapa haitaribussi, raitiovaunu ja juna, jotka ovat olleet aikanaan itsestäänselvyyksiä, muuttuvat harvinaiseksi sekä osa katoaa. Jokainen voi miettiä, kuinka paljon edellämainittuja on säästetty sekä miten ne ovat museoitu.
Erittäin valitettavaa on kaluston hävittäminen tai museoimatta jättäminen heppoisin perustein. Kerran hukattu kun ei koskaan tule takaisin. Samanlaisia uusia kun ei voi valmistaa.
Tähän voi tietenkin esittää kysymyksen, onko sillä mitään väliä jos jotain ei säily? Harvoin mikään on yhdestä kiinni, mutta jos koko kokonaisuus häviää onko sillä sitten jotain väliä? Nyky-yhteiskuntamme toiminnasta päätellen ei. :evil:
Tämä olisi täysin tavallinen ajatus jossain sivistysvaltiossa:
Tämä on tosiasia Suomessa:
Tämä on hyvä idea, mutta ei onnistu tässä maassa:
Mitenhän tämän nyt kauniisti sanoisi... Suomessa varsinkaan raideliikenteen historialla ei todellisuudessa ole arvoa pennin vertaa. Tosiasiassa ketään ei kiinnosta säilyttää mitään jälkipolville nykypäivästä. Rautatiemuseo on museon irvikuva. Museossa on muutama hassu vaunu ja veruri. Tosin vetureista usea on lähes leimaamista vaille ajokunnossa (mm. 555, 776 ja 1033), mutta niillä ei nyt vain ajeta. Piste. Rautatiemuseon tilat ovat nyt täynnä, eikä mitään enää mahdu lisää. Ongelma on se, että museoitavaa tulee koko ajan lisää, mutta sille ei ole mitään paikkaa. Kun rautatiemuseon Dv16 tulee museoon, lähtee museoesineenä oleva Ttv 15 ilmeisesti suoraan romuksi.
Kukahan muistaa mitä Dm8:lle kävi? Aivan, se ei aiheuta enää kustannuksia. Mitähän tulee käymään mm Dr11:lle tai muille vailla paikkaa oleville museoesineille?
Lähtökohtana tuntuu nykyään olevan se, että rautatiemuseoon ei oteta enää mitään, koska se on täynnä. Totta, mutta museoa kasvattamalla sinne mahtuisi. Museota vaan ei kasvateta, koska "se maksaa", mikä todistaa sen, että historialla ei yhteiskunnassamme ole mitään arvoa, kun sen säilyttämiseen ei haluta panostaa yhtään.
Kun siis rautatiekalustoa ei enää saa museoitavaksi rautatiemuseoon, pitäisi se museoida muualle. Vaihtoehtona siis museoliikennöitsijät. Näillä ei ole kuitenkaan sitäkään vähää resursseja. Säilytystilat ovat minimaaliset, koko toiminta perustuu talkootyöhön. Yhteiskunta ei tue tätä toimintaa sitäkään vähää, sekä museoliikennöitsijöiden on yhä vaikeampaa hankkia niitä vähäisiä tuloja itse toiminnasta, kun viranomainen on mielivaltaisesti kieltänyt museoliikenteen isolla osalla rataverkkoa.
Eli minkään kaluston säilyminen tästä päivästä on käytännössä täysin mahdotonta. Rautatiekulttuurin historia tulee siis katkeamaan kesken, kun kalusto menee suoraan romuksi, kun ei ole resursseja säästää mitään.
On jo nyt erittäin katkeraa ajatella, miltä tulevaisuus näyttää. Mitä tuleville sukupolville asiasta voi kertoa, kun oman aikani arjesta ei jää käytännössä mitään jäljelle. Rautatiekalusto romutetaan, raitiovaunut hillotaan joko varikoille tai kehyskuntien varastoihin, mutta kuitenkin lopulta romutetaan, kuten nyt 332. Näen myös 13 romuttamisen virheenä. No kyseesähän on vain muutama vaunu, mutta säälittävä tosiasia on se, että tämän ja edellisen vuosikymmenen arkipäivästä ei säily käytännössä mitään konkreettisia esineitä, eli aikamme kalustoa aikamme ilmiöihin yhdistettynä.
Arkipäivälle, mikä on kuitenkin sitä yleisintä, ei valitettavasti osata eikä haluta arvostaa. Siksi juuri se arkipäivä tulee katoamaan. Erikoisuuksia ja kummajaisia, kuten keisarinjuna, tulee säilymään. Mutta se tavallinen, joka on kaikille tuttua, kuten vaikkapa haitaribussi, raitiovaunu ja juna, jotka ovat olleet aikanaan itsestäänselvyyksiä, muuttuvat harvinaiseksi sekä osa katoaa. Jokainen voi miettiä, kuinka paljon edellämainittuja on säästetty sekä miten ne ovat museoitu.
Erittäin valitettavaa on kaluston hävittäminen tai museoimatta jättäminen heppoisin perustein. Kerran hukattu kun ei koskaan tule takaisin. Samanlaisia uusia kun ei voi valmistaa.
Tähän voi tietenkin esittää kysymyksen, onko sillä mitään väliä jos jotain ei säily? Harvoin mikään on yhdestä kiinni, mutta jos koko kokonaisuus häviää onko sillä sitten jotain väliä? Nyky-yhteiskuntamme toiminnasta päätellen ei. :evil:
K.o. junayksikkö kai kolaroitiin viime talvena sen verran pahasti, ettei tuota junaa ole sen koommin nähty liikenteessä. Päivittäin Pääkaupunkiseudun lähijunilla matkustavana olen huomannut, että osa Sm1 -junista on sellaisessa kunnossa, ettei niillä voi olla enää kovin paljon käyttöikää jäljellä - ainakaan tuossa kuosissa. Sm1 6008-Eio 6208 taisi myös olla juuri näitä huonokuntoisia yksilöitä, ettei sitä ole yritettykään saada liikenteeseen mällin jälkeen.
