Ajattelinkin kysyä, että mikä vaihteisto ja moottori yhdistelmä on kuljettajien mielestä (ja miksei matkustajienkin) paras ajaa ja toimintavarmin, mitä on valmistettu tähän mennessä.
Itselläni ylivoimaisesti suurimman osan kokemusta muodostavat eri-ikäisiset ZF-vaihteistot johtuen työnantajan tarjoamasta kalustovalikoimasta.
1980- ja 1990-lukujen ZF:t Volvo B10M:n ja Wiima K202:n kanssa jäivät mieleen luotettavina, kun elektroniikkaa ei ollut liikaa. Virran vähyyden takia olen uudemmalla autolla (vm. 1995) jäänyt kerran tien päälle, kun vaihteiston ohjausyksikkö ei enää halunnut valita mitään vaihdetta. Torni-Volvon (vm. 1989) pystyi samassa tilanteessa tuomaan ongelmitta varikolle.
Vähän kinkkisiä nuo vanhemmat lootat joskus olivat vaihtamisen kanssa. Vaihtamiskohdat riippuivat kaasupolkimen asennosta, eikä siis siitä, miten paljon moottorille syötetään polttoainetta. Asentoja olivat osakaasu, täyskaasu ja kickdown, ja joka asennolla vaihtamisnopeudet olivat hieman erilaiset.
Eräässäkin nivelbussissa kaasuvaijeri oli sen verran venynyt, että vauhti kiihtyi vain kaasu pohjassa. Kun kierroksia toiseksi suurimmalla vaihteella oli riittävästi osakaasuasennon vaihtamispisteen yli, ja nostin kaasupoljinta, alkoikin vauhti hiipua, ja suurin vaihde jäi haaveeksi. Taajamaolosuhteissa viitonen piti siis saada sisään alamäessä, tai sitten kiihdyttämällä ylinopeuteen, eikä se silloinkaan pysynyt kovin kauaa...
Matalalattia-aikaan siirryttäessä tulivat sähköiset kaasupolkimet "muotiin". Tieto kaasun asennosta välitetään moottoriin sähköisesti, eikä mekaanisesti vaijerilla. Samalla moottorin ja vaihteiston yhteispeli parantui, eikä vaihtamisen ajankohta enää perustunut tuollaiseen osakaasu/täyskaasu/kickdown-kolmijakoon.
Tuloksena 1990-luvun loppupuolen ja 2000-luvun matalalattia-autot ovat mielestäni ajomukavuuden kannalta parhaimpia. Vaihdot ovat pehmeitä ja hidastimet tehokkaita. Lähes joka ajotilanteeseen löytyy sopiva vaihde, ja sen pystyy valitsemaan ilman suurempia kikkailuja.
Uudempien, 6-vaihteisten ZF:ien kanssa ollaan mielestäni jo menty metsään, ja pitkälle. Kaikki vaihteet heitellään läpi heti kun mahdollista, eikä siihen kuljettaja pysty vaikuttamaan kaasun asennolla juuri mitenkään. Eikä menoa voi ainakaan MAN:ien kohdalla kovin tasaiseksi kehua.
Pitkän selostuksen jälkeen vielä kysymys. Torni-Volvoissa ZF:n vaihteiston tyyppimerkintä oli 4HP500, minkä tiedän tarkoittavan neljää vaihdetta ja viidensadan hevosvoiman kestävyyttä. Nykyvaihteisto saattaa olla esimerkiksi 5HP502C. Onko 2C:llä joku suurempi merkitys, vai ovatko ne vain versionumeroita?
Valitsimessa on normaali nelilovinen H-kaavio ja pakki.
Wilsonin sähköisestä vaihteenvalitsimesta on olemassa myös nk. diodikeppi-versio, jossa itse ilotikku on eri muotoinen. Myös käynnistykselle löytyy oma lovi, jonne valitsin pitää asettaa, jotta auton saisi starttaamaan.
Paunun 50:ssä (IBU-150), joka nykyään on Suomen linja-autohistoriallisen seuran hallussa, on Diodikeppi-Wilson, ja hivenen epänormaali seitsenlovinen H-kaavio: (Tosin nyt, kun asiaa mietin, niin en ole aivan varma, miten päin peruutus- ja käynnistysasennot olivat.)
Varsin mielenkiintoinen auto muutenkin. Volvo B58 vuodelta 1988.
