- Liittynyt
- 20 Heinäkuu 2005
- Viestit
- 1,394
Tämä asennemaailma taikka 'epäsosiaalisuus' on mielenkiintoinen juttu, mutta vaatii hieman konkretiaa taikka lihaa luiden ympärille. Mieleeni muistuu yksi ilmiö, mikä on selkeästi tutkimuksin todettu: suomalaisten henkilökohtainen tila on selvästi suurempi kuin keskimäärin. Kun ihmisten keskustelua on tutkittu kuvaamalla keskustelutilanteita, ollaan havaittu, että ulkomaalaisen kanssa keskulteltaessa suomalainen tulee kirjaimellisesti ajetuksi nurkkaan. Ulkomaalainen pyrkii luontevalle keskusteluetäisyydelle, elikkä puolen metrin päähän, mutta tällöin hän tulee suomalaisen henkilökohtaiseen tilaan, joka on noin metri, ja suomalainen vetäytyy noin askeleen verran. Sitten ulkomaalainen siirtyy taas lähemmäksi ja suomalainen perääntyy, kunnes seinä tulee vastaan. Vedämme johtopäätöksen: suomalaiselle joukkoliikenteen käyttö on stressavampaa kuin muille keskimäärin.
Ottaisin asiaan mieluiten seuraavan näkökulman: ei niin, että ajasta aikaan suomalaisten joukkoliikenteen käyttöaste tulee olemaan keskimääräistä vähäisempää, vaan joukkoliikennejärjestelmät tulee sopeuttaa suomalaiseen kulttuuriin. Muitakin kulttuutitekijöitä tietysti on, kuten vaikkapa toisessa ketjussa mainittu korkean kontekstin viestintäkulttuuri, mutta ongelmallisin varmaankin on henkilökohtainen tila eikä tällä ole mitään tekemistä mahdollisen epäsosiaalisuuden kanssa, vaikka ulkomaalainen omassa kontekstissaan suomalaisen käytöksen juuri niin tulkitsee. Edellisen kappaleen esimerkissä ulkomaalainen tulkitsee suomalaisen välttelevän kontaktia. Selkeästikin suomessa matkustamisväljyyden täytyy olla keskimääräistä suurempi ja näin onneksi jo usein on.
Toinen asia on vastakkain asetellut penkit. Sellaisia ei mielellään pitäisi olla, jos mitään välttämätöntä syytä siihen ei ole. Kun toista ei näe, on helpompi olla ikään kuin toinen ei olisi omassa keskusteluvyöhykkeessä, siis vyöhykkeessä, missä toisen ihmisen läsnäolo tulisi jotenkin huomioida vaikkapa tervehtimällä. Keskimäärin ihmisille vastakkaisella penkillä istuva ei ole keskusteluvyöhykkeellä, minkä näkee siitäkin, että ulkomaalainen keskustellessaan mielellään pyrkii lähemmäksi. Sinällään vastakkain istuminen ja toisen näkeminen ei ole suomalaiselle mikään ongelma, katsokaa tai kokeilkaa itse, nivelbusseissa on esimerkiksi usein penkkejä, jotka ovat väärin päin, mutta vastakkaisella puolella olevaan on etäisyyttä yli kaksi metriä. Tällaisella paikalla oleskelu ei millään tavalla luo tarvetta vältellä katsekontaktia. Uskoisin, että tällaiset ongelmat ovat ratkaistavissa, jos vain niiden olemassaolo huomataan. Nykyään tuollaisia tuskin on huomioitu, kouriintuntuvammat ongelmat, kuten vanhusten tai vammaisten liikkuminen, on huomioitu ja ratkaisujakin on löytynyt. Hyvä esimerkki on VR:n uusi kiskobussi, jossa vammaisten kyytiinpääsy ja vessassa käynti on huomioitu, mutta penkit ovat vastakkain. Muutoinkin tuntuu, että tuossa tyypissä on kokonaan jätetty tekemättä käyttäjäanalyysi, ovien määrä on aika iso, kaksinkertainen tavalliseen vaunuun verrattuna, vaikka mitään tarvetta tuollaiselle eteiskapasiteetille ei ole, kun bussi kuitenkin pysähtelee harvakseltaan ja asemilta nousee kyytiin aina vain kourallinen ihmisiä.
Toinen selvästi konkretisoitava asia on 'puusta pudonneisuus' elikkä minun määritelmäni mukaan suomalaisen kulttuurin aika vahva agraarisuus. Ohimennen sanoen tämä ei mielestäni ole moite, vaikkapa suomalaisten talonpoikainen rehellisyys on aivan loistava asia. Yleensäkin juuri maaseutu on koko kulttuurin kehto, vaikka kaupunkia tarvitaankin dynaamiseksi vastapariksi, maaseutu ylläpitää kulttuuria, kaupunki tuhoaa ja uudelleen yhdistelee uutta kulttuuria. Mutta takaisin asiaan: on aivan selkeä fakta, että Suomi on myöhään kaupungistunut ja tänäänkin varsin moni kaupunkilainen on maalla syntynyt. Kaupungilla ja kylällä on yksi varsin selkeä ero, kyläläiset tuntevat toisensa ja jokaisen ihmisen läsnäoloon reagoidaan, tervehtimällä tai kyselemällä kuka kulkija on ja mitä hän täällä tekee. Kaupungissa taas on välttämätöntä olla reagoimatta suurimpaan osaan kohdatuista ihmisistä. Tässäpä on yksi autokaupungin kantava voima: autokaupungissa voi elää kuin maalla, pelkästään tuttujen ihmisten parissa. Tältä osin autoilukulttuuri jää vain hetkelliseksi muutosvaiheen sopeutumisilmiöksi, sillä lapset eivät halua vanhempiensa tapaan vapaaehtoisesti rajoittaa elämäänsä.
Ja sitten vielä päättäjistä. Heidän asenteisiinsa vaikuttaa taas kerran 60 - 70 -luvuilla tapahtunut murros. Silloin näet kaupunkien lisäksi myös virkakoneisto laajeni kertaloikalla. Seurauksena on, että yksi sukupolvi dominoi vahvasti virkakoneistoa. Ja kuten tunnettua, edistystä ei tapahdu siten, että ihmiset muuttaisivat mieltään, vaan siten, että vanhojen ajatusten edustajat jäävät eläkkeelle. Seuraksena on, että virkakoneisto toimii paljon epätasapainoisemmin kuin normaalisti. Ilmiö on rinnakkainen uusien asuinalueiden ongelmille, kun väestörakenne on alussa epätasapainoinen ja sen tasoittumiseen menee hyvinkin 50 vuotta. Tällä hetkellä dominoiva sukupolvi on saanut kokemuksensa joukkoliikenteestä 50 - 70 luvuilla, jolloin he olivat sen pakkokäyttäjiä. Mitä olen itse jutellut vanhempien ihmisten kanssa, niin heidän kokemuksensa ovat varsin negatiivisia ja syystä. Sotien jäljiltä kalusto oli huonossa kunnossa ja sitä oli liian vähän. Pula-ajan takia kesti kauan, ennen kuin tilanteeseen saatiin korjausta. Palvelutaso oli onneton, ei ollut tavatonta joutua odottamaan junanvaihtoa kaksikin tuntia pimeällä ja suljetulla asemalla. Ja niin edelleen. Ja kuten tunnettua, kun jossain asemassa oleva ihminen on muodostanut mielípiteensä, ne eivät useinkaan muutu, koska mielipiteiden muutos olisi "kasvojen menetys". Parhaat meistä osaavat sivuuttaa egonsa, mutta näitä ei ole monia. Ennustan: koska tämä dominoiva sukupolvi on eläköitymässä, niin kymmen vuoden sisällä tulee joukkoliikenneajattelussa tapahtumaan vallankumous, kun ruoriin astuu se Rattivaununkin mainitsema sukupolvi, joka on interreilannut ja nähnyt miten asioita voidaan tehdä.
Ja Lopuksi vielä, Mikko Laaksonen ihmetteli, mistä nuo yleistykset ja selitykset tulevat, minusta siinä ei ole mitään arvoitusta. Kun vastuullisilta tahoilta kysellään tai he kysyvät itse itseltään, miksi meillä joukkoliikenteen käyttäjäosuus on niin pieni, niin kyllä he mieluummin keksivät jonkin tuollaisen selityksen, kun sanoisivat että ilmeisesti me olemme tehneet työmme huonosti. Vaikka kyse ei olekaan tästä, on aivan ymmärrettävää, että kaikkea ei voida osata ja syyttelyn sijaan pitäisi vain omaksua uusia ajatuksia, niin harva asemassa oleva ihminen ei koe muutostarvetta itseensä kohdistuvana syytöksenä. Se on sitten toissijaista, minkälaisia selityksiä löydetään, mutta kun joku löytää hyvä, muutkin ryhtyvät käyttämään samaa. Yleensä sopiva selitys on puolitotuus.
Ottaisin asiaan mieluiten seuraavan näkökulman: ei niin, että ajasta aikaan suomalaisten joukkoliikenteen käyttöaste tulee olemaan keskimääräistä vähäisempää, vaan joukkoliikennejärjestelmät tulee sopeuttaa suomalaiseen kulttuuriin. Muitakin kulttuutitekijöitä tietysti on, kuten vaikkapa toisessa ketjussa mainittu korkean kontekstin viestintäkulttuuri, mutta ongelmallisin varmaankin on henkilökohtainen tila eikä tällä ole mitään tekemistä mahdollisen epäsosiaalisuuden kanssa, vaikka ulkomaalainen omassa kontekstissaan suomalaisen käytöksen juuri niin tulkitsee. Edellisen kappaleen esimerkissä ulkomaalainen tulkitsee suomalaisen välttelevän kontaktia. Selkeästikin suomessa matkustamisväljyyden täytyy olla keskimääräistä suurempi ja näin onneksi jo usein on.
Toinen asia on vastakkain asetellut penkit. Sellaisia ei mielellään pitäisi olla, jos mitään välttämätöntä syytä siihen ei ole. Kun toista ei näe, on helpompi olla ikään kuin toinen ei olisi omassa keskusteluvyöhykkeessä, siis vyöhykkeessä, missä toisen ihmisen läsnäolo tulisi jotenkin huomioida vaikkapa tervehtimällä. Keskimäärin ihmisille vastakkaisella penkillä istuva ei ole keskusteluvyöhykkeellä, minkä näkee siitäkin, että ulkomaalainen keskustellessaan mielellään pyrkii lähemmäksi. Sinällään vastakkain istuminen ja toisen näkeminen ei ole suomalaiselle mikään ongelma, katsokaa tai kokeilkaa itse, nivelbusseissa on esimerkiksi usein penkkejä, jotka ovat väärin päin, mutta vastakkaisella puolella olevaan on etäisyyttä yli kaksi metriä. Tällaisella paikalla oleskelu ei millään tavalla luo tarvetta vältellä katsekontaktia. Uskoisin, että tällaiset ongelmat ovat ratkaistavissa, jos vain niiden olemassaolo huomataan. Nykyään tuollaisia tuskin on huomioitu, kouriintuntuvammat ongelmat, kuten vanhusten tai vammaisten liikkuminen, on huomioitu ja ratkaisujakin on löytynyt. Hyvä esimerkki on VR:n uusi kiskobussi, jossa vammaisten kyytiinpääsy ja vessassa käynti on huomioitu, mutta penkit ovat vastakkain. Muutoinkin tuntuu, että tuossa tyypissä on kokonaan jätetty tekemättä käyttäjäanalyysi, ovien määrä on aika iso, kaksinkertainen tavalliseen vaunuun verrattuna, vaikka mitään tarvetta tuollaiselle eteiskapasiteetille ei ole, kun bussi kuitenkin pysähtelee harvakseltaan ja asemilta nousee kyytiin aina vain kourallinen ihmisiä.
Toinen selvästi konkretisoitava asia on 'puusta pudonneisuus' elikkä minun määritelmäni mukaan suomalaisen kulttuurin aika vahva agraarisuus. Ohimennen sanoen tämä ei mielestäni ole moite, vaikkapa suomalaisten talonpoikainen rehellisyys on aivan loistava asia. Yleensäkin juuri maaseutu on koko kulttuurin kehto, vaikka kaupunkia tarvitaankin dynaamiseksi vastapariksi, maaseutu ylläpitää kulttuuria, kaupunki tuhoaa ja uudelleen yhdistelee uutta kulttuuria. Mutta takaisin asiaan: on aivan selkeä fakta, että Suomi on myöhään kaupungistunut ja tänäänkin varsin moni kaupunkilainen on maalla syntynyt. Kaupungilla ja kylällä on yksi varsin selkeä ero, kyläläiset tuntevat toisensa ja jokaisen ihmisen läsnäoloon reagoidaan, tervehtimällä tai kyselemällä kuka kulkija on ja mitä hän täällä tekee. Kaupungissa taas on välttämätöntä olla reagoimatta suurimpaan osaan kohdatuista ihmisistä. Tässäpä on yksi autokaupungin kantava voima: autokaupungissa voi elää kuin maalla, pelkästään tuttujen ihmisten parissa. Tältä osin autoilukulttuuri jää vain hetkelliseksi muutosvaiheen sopeutumisilmiöksi, sillä lapset eivät halua vanhempiensa tapaan vapaaehtoisesti rajoittaa elämäänsä.
Ja sitten vielä päättäjistä. Heidän asenteisiinsa vaikuttaa taas kerran 60 - 70 -luvuilla tapahtunut murros. Silloin näet kaupunkien lisäksi myös virkakoneisto laajeni kertaloikalla. Seurauksena on, että yksi sukupolvi dominoi vahvasti virkakoneistoa. Ja kuten tunnettua, edistystä ei tapahdu siten, että ihmiset muuttaisivat mieltään, vaan siten, että vanhojen ajatusten edustajat jäävät eläkkeelle. Seuraksena on, että virkakoneisto toimii paljon epätasapainoisemmin kuin normaalisti. Ilmiö on rinnakkainen uusien asuinalueiden ongelmille, kun väestörakenne on alussa epätasapainoinen ja sen tasoittumiseen menee hyvinkin 50 vuotta. Tällä hetkellä dominoiva sukupolvi on saanut kokemuksensa joukkoliikenteestä 50 - 70 luvuilla, jolloin he olivat sen pakkokäyttäjiä. Mitä olen itse jutellut vanhempien ihmisten kanssa, niin heidän kokemuksensa ovat varsin negatiivisia ja syystä. Sotien jäljiltä kalusto oli huonossa kunnossa ja sitä oli liian vähän. Pula-ajan takia kesti kauan, ennen kuin tilanteeseen saatiin korjausta. Palvelutaso oli onneton, ei ollut tavatonta joutua odottamaan junanvaihtoa kaksikin tuntia pimeällä ja suljetulla asemalla. Ja niin edelleen. Ja kuten tunnettua, kun jossain asemassa oleva ihminen on muodostanut mielípiteensä, ne eivät useinkaan muutu, koska mielipiteiden muutos olisi "kasvojen menetys". Parhaat meistä osaavat sivuuttaa egonsa, mutta näitä ei ole monia. Ennustan: koska tämä dominoiva sukupolvi on eläköitymässä, niin kymmen vuoden sisällä tulee joukkoliikenneajattelussa tapahtumaan vallankumous, kun ruoriin astuu se Rattivaununkin mainitsema sukupolvi, joka on interreilannut ja nähnyt miten asioita voidaan tehdä.
Ja Lopuksi vielä, Mikko Laaksonen ihmetteli, mistä nuo yleistykset ja selitykset tulevat, minusta siinä ei ole mitään arvoitusta. Kun vastuullisilta tahoilta kysellään tai he kysyvät itse itseltään, miksi meillä joukkoliikenteen käyttäjäosuus on niin pieni, niin kyllä he mieluummin keksivät jonkin tuollaisen selityksen, kun sanoisivat että ilmeisesti me olemme tehneet työmme huonosti. Vaikka kyse ei olekaan tästä, on aivan ymmärrettävää, että kaikkea ei voida osata ja syyttelyn sijaan pitäisi vain omaksua uusia ajatuksia, niin harva asemassa oleva ihminen ei koe muutostarvetta itseensä kohdistuvana syytöksenä. Se on sitten toissijaista, minkälaisia selityksiä löydetään, mutta kun joku löytää hyvä, muutkin ryhtyvät käyttämään samaa. Yleensä sopiva selitys on puolitotuus.
