Mutta eikö pitäisi ymmärtää, että säilyttää voisi jälkipolville jotain ns. nykyajasta...
Aivan. Ja sitten kun jotain ”säilytetään”, ei edes ymmärretä, mikä se on, miten se säilyy ja mitä siinä pitäisi säilyttää.
Pyydän ennakkoon anteeksi kaikilta museoalan ihmisiltä, mutta heidän koulutuksensa ei riitä alkuunkaan teollisen ajan historian taltioimiseen. Se kaikki, mitä Arto luettelit säilytettävän, on passiivisia esineitä, joista riittää, että ne ovat olemassa. Esineet itsessään sisältävät suunnilleen kaiken mikä niihin liittyy – paitsi tietenkin valmistamisen. Mutta ruukut, kipot, savusaunat tai kansallispuvut ovat sellaisia, joista tehdään vastaavia nykyajan versioita, joten halutessa voidaan tehdä ihan samanlainen mutta uusi esine.
Teknisten laitteiden kanssa on toisin. Esim raitiovaunut eivät säily seisoessaan sisällä tasaisessa kuivassa ja lämpimässä ilmassa. Puu kuivuu, liitokset irtoilevat, öljyt ja rasvat haihtuvat, liikkeessä olevat pinnat oksidoituvat, jouset painuvat, laakerit rikkoutuvat jne. Ja samalla tavalla käy, vaikka ne olisivat kylmässä hallissa Tuusulassa, tuho etenee vain hieman toisella tavalla.
Keskeinen osa teknisen laitteen historiaa on sen toiminta. Patsaaksi pantu lahoava ja ruostuva ratikka ei kerro juuri mitään siitä, mikä se on ihmisten kuljettajana. Kun vanhan lautasen näkee, tietää suunnilleen siitä kaiken. Kun näkee vanhan rapistuneen raitiovaunun, ei tiedä mitään siitä, minkälainen ääni sillä on, miltä sen liikkeet tuntuvat ja miltä ratikan sisällä haisee/tuoksuu.
Ratikka – ja monet muut vanhat tekniset laitteet – on tehty valmistustavoilla, joita ei enää käytetä, koska enää ei tehdä sellaisia osia kuin niissä on. Museokoulutuksen saaneet eivät tiedä teknisten laitteiden valmistuksesta ja käytöstä mitään, joten he eivät edes ymmärrä, minkä he jättävät museoimatta ja hukkavat ikuisiksi ajoiksi.
Museotoimessa pyritään tekemään luetteloita asioista, jotka ovat merkittäviä ja jotka pitää säilyttää. Mutta niissä luetteloissa ei taida olla mitään teollisesta kulttuurista. Finnjet oli kaikilla mittareilla valtakunnallisesti merkittävä suomalaisen sivistyksen saavutus ja merkkipaalu, joka olisi tullut museoida valtion varoin. Mutta museoalan suhtautumista tekniikkaan kuvaa hyvin se, minkälainen kansallinen tekniikan museo meillä on. Verratkaa eurooppalaisten sivistysmaiden museoihin. Verratkaapa vaikka Suomen Kansallismuseota Deutsches Museumiin, erityisesti sen osalta, millä tavoin tekninen kulttuuri on esillä.
Tekniikkaa museoidaan Suomessa etupäässä yksityisten ihmisten innostuksella, varoilla ja taidoilla. Rautatiemuseolla on valtakunnallisen erikoismuseon status, mutta ei sille anneta valtakunnallisen erikoismuseon resursseja. Mihin edes sijoitetaan lahoamaan Dv12:t ja muu uudempi kalusto, kun tilat ovat täynnä jo? Vanhemman kaluston romutuslilstalleko? En viitsi mainita siitä, että meillä olisi edes yhtä aikaa kuvaava toimiva tavarajuna, jotta ei tarvitsisi esim. sotaelokuvissa katsella vuosituhannen loppupuolen vaunukalustoa.
Tekniset laitteet on suunniteltu käytettäviksi. Niiden käyttö, huolto ja korjaaminen ovat keskeinen osa niiden olemassaoloa. Patsaina laitteet ovat jo tuhottuja. Ei siinä ole kyse kuin vastuullisen museoihmisen synninpäästöstä: ”Minkäs sille voi kun se nyt hajosi siinä seistessään, niin pakkohan se oli lopulta hävittää.” Kun kerran tiedetään, että esine tuhoutuu, miksi se pitää museon toimesta panna tuhoutumaan ja kieltää siihen koskeminen, saati sen käyttö.
Se, miten kansakunta suhtautuu menneisyyteensä, on kansakunnan sivistyksen mitta. Kiitos niille, jotka itseään venytellen yrittävät, niin viroissa kuin yksityisesti. Muut arvatkoon kullekin sopivan toivotuksen.
Antero
