Virtuaaliympäristöissä on ensisijaisesti käytännöllisiä, toiseksi toiminnanohjauksellisia ja kolmanneksi teknisiä ongelmia. Mahdolliset asenneongelmat tulevat näiden jälkeen, eli niistä aloittaminen on perse edellä puuhun menemistä, samoin tietotekniikasta kohkaaminen. Toimintaa tulee kehittää tavoitteena tuottavuus ja hyvä palvelu, tämän sivutuotteena nuo ongelmat ratkeavat jos ovat ratketakseen. Se että otetaanko vaikka sähköinen toiminnanohjaus käyttöön, ja ei se ei ole läheskään joka tapauksessa järkevää, ei ole mikään asennekysymys.
Toisaalta asenneongelmat estävät käytännöllisten ja toiminnanohjauksellisten ongelmien ratkaisemisen. Jos ei nähdä tarvetta organisaation virtualisoimiselle, niin ei se itsestäänkään tapahdu. Muutosvastarinta on tässä avainasia ja sen kimppuun pitää hyökätä.
Konkretia toisi noihin ongelmiin lisävalaistusta. Mietin edelleen mitä sellaista virkamies tekee työpäivänsä aikana mitä itse yksityisellä sektorilla työskentelevänä en tee oman työpäiväni aikana. Eiköhän keskivertovirkamiesten päätyö liity dokumenttien käsittelyyn ja laatimiseen sekä yhteydenpitoon. Varsinaista valmistustoimintaa ei ole yhdelläkään ministeriöllä. Ylipäänsäkin hallinto on immateriaalista tietotyötä puhtaimmillaan, eli periaatteessa mahdollisimman helppoa virtualisoida.
Jos nyt tuosta tuottavuudesta haluaa jotain sanoa, niin asioiden virtualisointi periaatteessa parantaa tuottavuutta, ei heikennä sitä. Jos ministeriö tai virasto kierrättää dokumenttia sähköisesti, niin se voi olla useamman ihmisen luettavana ja kommentoitavana samanaikaisesti. Lisäksi se voidaan siirtää sekunnin murto-osassa joko toiseen päähän samaa taloa tai toiseen päähän maata. Tai vaikka isona jakeluna kaikille. Jos muutoksia tehdään, niin kaikille voi näkyä reaaliaikaisesti päivitetty versio.
Edelleenkin haluaisin muuten tietää mitä hallinnon yhteydessä tarkoittavat tuottavuus ja laatu. Hallinto on siitä erikoinen hyödyke, että sen tuottamisen lisääminen työtä tehostamalla ei välttämättä tuota lisähyötyä asiakkaalle. Pikemminkin päinvastoin. Lisämietintöjen laatiminen ei suoranaisesti tuota hyvinvointia. Jos tuottavuuden ja laadun kehittäminen jätetään hallinnon itsensä tehtäväksi sisäisesti, hallinto alkaa luonnonlainomaisesti optimoida omaa hyvinvointiaan. (Suosittelen lukemaan kirjan Parkisonin laki, se on hyvä esitys tästä aiheesta.)
Ja ylipäänä. minä en tähän usko, mutta jos Jani on oikeasssa siinä että kehitys menee kohti virtuaaliorganisaatioita ja sähköistä työtä, niin alueellistamisasia ratkeaa ihan itsestään hänen toivomallaan tavalla. Jos mitään tuottavauushyötyä Helsingissä sijainnista ei ole, niin toki toimintaa siirretään muualle ihan kustannussyistä. Eli ei tarvita mitään aluepolitiikkaa. Jos Jani taas on väärässä, niin hänen "alkusysäyksensä" tekevät isoa vahinkoa.
Eivät asiat itsestään tapahdu. Status quo on liian houkutteleva ylläpitää niille jotka siitä pääsevät nauttimaan. Ja milloin muka hallinto on itsenäisesti etsinyt kustannussäästöjä ilman ulkopuolisia paineita? Julkisella sektorilla suuri koko tarkoittaa suurta valtaa, kun kerran ei voi kehuskella suurella liikevaihdolla tai erinomaisella kannattavuudella. Kuka johtava virkamies ikinä olisi halunnut karsia vapaaehtoisesti omaa organisaatiotaan ja samalla rapauttaa oman arvostuksensa perustaa?
Jos toiminta on kannatavampaa jossain muualla kuin Helsingissä niin se siirretään sinne muualle. Ja toisinpäin. Näin myös usein käytännössä tapahtuu.
Ihailtavan idealistista, mutta valitettavasti ei totta. Yhteiskunnassa, hallinnossa tai yrityksissäkään ei läheskään aina päätetä asioista puhtaan rationaalisesti.
Pakko siteerata muutama viikko sitten FT:n viikkoliitteestä lukemaani hupaisaa mutta järkeenkäypää juttua, jossa esiteltiin kolme erilaista näkökulmaa kuluttajakäyttäytymiseen. Näitä profiileja kutsuttiin nimillä Mr. Spock, Odysseus ja Homer Simpson. Mr. Spock ymmärtää kaiken täydellisesti ja toimii puhtaan rationaalisesti. Odysseus ymmärtää kyllä, mutta ei pysty toimimaan rationaalisesti käytännössä vaan toimii vaistojensa varassa. Ja Homer Simpson toimii puhtaasti ensimmäisen impulssinsa varassa, ilman sen kummempaa rationaalisuutta tai edes vaistoja. (Näin kai se ainakin summittaisesti meni.)
Perinteinen taloustieteen käsityshän on että kuluttajat ja ylinpäänsäkin taloudelliset toimijat ovat mrspockeja tai edes odysseuksia. Kuitenkin näyttäisi siltä, että todellisuudessa yllättävän suuri osa kuluttajista onkin homersimpsoneita.
Samaa viitekehystä käyttäen voisi todeta, että yritykset ja julkinen sektori tekevät isojakin päätöksiä täysin homersimpsonmaiseen tyyliin. Perustelut etsitään sitten sen mukaan mitä halutaan päättää eli yleisen rationaliteettioletuksen mukaan on käytännössä pakko antaa ulkopuolisten ymmärtää, että päätöksentekoprosessi on ollut mrspockmainen.
Kun näin on, ei ole mitään takeita olettaa että aidosti rationaaliset asiat toteutuisivat automaattisesti käytännössä.
Rationaliteetti yhteiskunnassa on siis puhdas illuusio, jos kohta kaunis sellainen, koska se antaa naiivin yksilön säilyttää luottamuksensa siihen, että maailmassa on jotain järkeä.
Esimerkiksi, Varkauden Hesen duunari vääntää varmaan ihan yhtä paljon burgeria kuin Vantaan hesen duunari. Mutta jos Vantaalla on enemmän asiakkaita ja täten suurempi palvelun käyttöaste, niin Vantaalainen duunari syljeskelee kattoon vähemmän, eli on tuottavampi. Eli hänelle voi maksaa enemmän liksaa, ja toiminta on silti kannattavaa.
Mutta Vantaan burger-duunarillekaan ei maksettaisi sen enempää kuin Varkaudessa elleivät työmarkkinat olisi erilaiset. Vantaalaisen työnantaja nappaisi kannattavuuseron taskuunsa. Toisin sanoen erilainen palkkataso ei kerro suoraan tuottavuuden eroista vaan työvoiman kysynnän ja tarjonnan eroista. Mistä puolestaan seuraa, että Helsingin seudun suurempaa tuottavuutta ei voi osoittaa todeksi palkkatason perusteella.
Todennäköisesti muuten Vantaan burgeripalatsissa on enemmän henkilökuntaa kuin vastaavassa varkautelaisessa grillikioskissa. Yksittäinen työntekijä voi olla tasan yhtä tuottava molemmissa paikoissa, eli juoksee hiki hatussa edestakaisin koko päivän. Riippuu ympäröivistä tekijöistä (mm. tilojen vuokratasosta, tarvittavista investoinneista jne.) mikä on paikan ideaali toiminta-aste eli milloin toiminta on kannattavimmillaan ja löysiä resursseja on mahdollisimman vähän. Suuri koko ei aina tarkoita suurinta kannattavuutta vaan tämä riippuu siitä miten toiminta skaalautuu.
Analogia ontuu kuitenkin siinä, että purilainen on paikallinen palvelu eli ei-siirrettävä hyödyke. Tietotyö puolestaan on luonteeltaan siirrettävää.
