En voi, kun en ole kielitieteilijä. Mutta kantauralia ei suomen kielessä ole kuin hippunen. Ja tämä pätee ihan mihin tahansa muuhunkin kieleen. Voidaan toki ajatella, että suomalais-ugrilaisten tai uralilaisten kielten sisällä tapahtunut lainautuminen ei olisikaan oikeaa lainautumista. Koska eriytymisen jälkeen on varmasti alkanut myös keskenään lainailu. Se laajentaisi suomen "alkuperäistä" sanavarastoa jo aika paljon. Mutta tuo Dakkuksen linkki avaa asiaa aika paljon.
Toinen asia on sitten, että lainakin voi muokkautua ajan myötä niin paljon, että sen voisi määritellä jo ihan kielen omaksi sanakseen. Mutta tässä suhteessa suomi onkin hassu poikkeus, eli suomen kielessä lainasanat ovat muokkautuneet erittäin vähän. Tämä paradoksaalisesti (ei paradoksiakaan voi suomentaa kunnolla) johtunee suomalaisten pitkästä eristäytyneisyydestä, koska kieli muokkautuu kanssakäymisessä (en sanonut interaktiossa, koska kanssakäyminen on oikein mainio, jopa parempi vastine). Siksi meillä on sana "kuningas", germaaninen lainasana, jonka kantamuoto on "kuningaz". Ruotsissa se on "kung", saksassa "könig", englannissa "king". Siksi suomen kieli on itse asiassa varsin hyvä lähde kantagermaanin selvittämiseen.
---------- Viestit yhdistetty klo 18:31 ---------- Edellinen viesti oli kirjoitettu klo 18:16 ----------
Mutta tuosta Dakkuksen listasta näkee myös, että kieli tosiaan kehittyy lainaamalla uusille asioille uusia sanoja muista kielistä. Ensin täytyy aloittaa alkeellisen heimon ihan perussanoista kehittämästä kielestä, jossa sanotaan jotain tyyliin minä, sinä, koira, kuolema, aurinko. Mutta sitten tulee kehittyneemmän yhteiskunnan ihmisiä, joilla on tosiaan sellaisiakin asioita kuin kuningas, kauppa ja niin edelleen. Ja tätä kehitystä sitä vain edelleenkin toteutetaan. Ulkopuolelta tuleville uusille asioille otetaan käyttöön uusia nimiä, jotka jotenkin arbiträäristi (tämän tein tahallani; sattumanvaraisesti) omaksutaan jossakin muodossa.
Mutta tämä on myös osittain ideologinen asia. Kieli on nationalistiselle perinteelle erittäin tärkeä. Yksi kansa, yksi kieli. Tästä on tapeltu meidänkin maassamme erittäin paljon. Itse kun koen itseni jollei nyt maailmankansalaiseksi niin yleiseurooppalaiseksi, niin kieli on minulle vain väline. Ja mielenkiinnon kohde. Ja koen pragmaattisesti, että kielen "puhtaana pitäminen" vain on turhaa taistelua vääjäämätöntä muutosta vastaan. Vaikka en ole erityisen nationalisti, suomalaiskansallisuudesta syntynyt taide ja kulttuuri on ihan huippuluokkaa. Nationalismi on kulttuurille hieno innoituksen lähde. Muuten se tuntuu lähinnä olevan joko konservativismin (no voin sanoa vanhoillisuudenkin, mutta se kuulostaa rumemmalta) jatke tai sitten pahimmillaan väline oman tai oman ryhmän valta-aseman pönkittämiseksi (onneksi ei Suomessa, enää eikä vielä) ja toisten fanaattisuuden lietsomisen väline.
Ja kielihän on yleisestikin vallankäytön väline ja ideologian ylläpitäjä. Viestinnän tutkimuksessa paljon käsitellään sitä, miten kieleen on sisäänrakennettu ideologisia olettamuksia, jotka eivät näy pinnalle mutta jotka ovat silti vaikutukseltaan merkittäviä.
---------- Viestit yhdistetty klo 18:46 ---------- Edellinen viesti oli kirjoitettu klo 18:16 ----------
Kielistä ja niiden historiasta on muuten tärkeää muistaa, että kielet eivät kulkeudu samoin kuin ihmiset. Usein oletetaan, että suomalaiset ovat tulleet sieltä mistä suomen kielikin. Että Suomeen muutti kantasuomalaisia, jotka puhuivat kantasuomea. Tälle ei kuitenkaan ole erityisen hyviä perusteita. Täällä on ihmisiä ollut, jotka ovat kielen muualta omaksuneet. Ja sen lisäksi ihmisiä tullut, jotka ovat kielensä tuoneet. Ja tästä sekoituksesta on tuhansien vuosien aikana syntynyt suomi ja myös Suomi.
Kun Suomesta ja suomalaisuudesta puhutaan, niin täytyy muistaa sekin, että se syntyi pitkälti Suomen ruotsinkielisten idealistisesta aatteesta, että "ollaanpa nyt suomalaisia". Sen ajan "kantasuomalaiset" pystyivät asiaan vähän vaikuttamaan, mutta jotenkin näiden jukuripäiden kulttuuri alkoi näyttää kovin romanttiselta ja siitä sitten kehitettiin Suomi ja suomalaisuus. Sitä suomalaisuutta ei ennen 1800-luvun puolta väliä ollut käytännössä olemassa (kuten ei kyllä ollut saksalaisuuttakaan; ranskalaisuus sen sijaan oli kehittynyt jo tuhantisen vuotta), ja se syntyi sen ajan sivistyneistön muotoillessa oman käsityksensä siitä ja sotkien siihen sopivasti eurooppalaisuutta. Ei kuitenkaan venäläisyyttä, ihan poliittisista syistä. Ruotsalaisuutta siinä oli jo runsaasti, mutta sitä pyrittiin tietysti häivyttämään mahdollisimman pitkälle, myöskin poliittisista syistä.
Näin puolianalyyttisenä höpinänä sen oman melko vähäisen aihepiiriin tutustumisen varassa...