En tiedä tämän tapauksen taustoja, mutta eipä tuollaista päätöstä ole vaikeaa ymmärtää. Ensinnäkin pienet yksiköt ovat ongelmallisia henkilöstön kannalta. Luultavasti moni henkilöstöön kuuluva kävi Oulusta käsin vetämässä luentoja ja harjoitusryhmiä. Ja oletettavasti paikkakuntien välillä suhasi myös moni opiskelija, jolle Kajaanin ainetarjonta ei riittänyt.
En tunne myöskään taustoja kunnolla, mutta olen käsityksessä että opiskelijatkaan eivät ole erityisesti pitäneet tätä päätöstä tervetulleena. Ja uskon että kun Kajaanin opettajankoulutuksella on pidemmät perinteet kuin Oulun yliopistolla, niin varmaankin paikkakunnalla on ollut paikallisesti asuvaa henkilökuntaa. Jos joku tietää tarkemmin, voisi kertoa.
Olen itse valmistunut pienestä maakuntayliopistosta, enkä voi sanoa, että olisin järin pahoillani, jos kyseinen oppilaitos lakkautettaisiin. Pienillä resursseilla saadaan aikaan keskinkertaista tarjontaa ja opetusta. Molemmat sivuaineet opiskelin toisessa yliopistossa. Vaikka nuorena sitä sopeutuu helposti liikkumiseen ja uusiin ympäristöihin, niin mieluummin olisin ollut muuttamatta noiden sivuaineiden takia.
Oletko tullut ajatelleeksi millainen vaikutus maakuntayliopistollasi oli sijaintimaakunnalle? Todennäköisesti suurempi kuin sinulle. Keskinkertainenkin opetus on paikkakunnan kannalta parempi kuin ei opetusta ollenkaan, samoin niiden nuorten kannalta jotka haluavat koulutuksen, mutta eivät halua tai voi muuttaa pois kotimaakunnasta. Nykyinen huippuretoriikka on vähän turhanaikaista, koska eivät kaikki kuitenkaan voi olla huippuja. Jos ne keskinkertaisuudet kerätään johonkin megasuureen "huippuyliopistoon" niin miten se tekee niistä huippuja? Ymmärrän kyllä, että huippututkimusta on helpompi tehdä isossa yksikössä, mutta iso yksikkö ei välttämättä automaattisesti tee huippututkimusta, ei ainakaan jos siihen iskee omahyväisyyden vitsaus. Sitäpaitsi täytyy muistaa että ylivoimaisesti suurin osa yliopisto-opiskelijoista hakee yliopistosta tutkintoa, jolla sijoittuu hyvin työelämään. Harva jatkaa tutkijanuralle. Huippututkimus ei välttämättä hyödytä mitenkään ammattiin tähtäävää opiskelijaa. Yliopistolaitoksella on muitakin tehtäviä kuin kansainvälisten huippujen valmentaminen. Alueellinen vaikuttavuus on yksi yliopiston perustehtävä.
Itseasiassa julkishallinnon työpaikkojen osuus ei ole mitenkään poikkeuksellisen suuri Helsingissä, kun ottaa huomioon, että kyse on kuitenkin maamme pääkaupungista. Muistaakseni noin kahdeksan prosenttia Helsingin työpaikoista on valtiolla. Esimerkiksi Turussa prosentti on kuusi ja Vaasassa korkeampi - en muista kuinka paljon, mutta Vaasassa valtionhallinnon työpaikkoja on kuitenkin suhteellisesti ottaen eniten.
Eikö tässä pitäisi kuitenkin verrata valtionhallinnon työpaikkoja paikkakunnan väkilukuun, jotta saadaan selville suhteellisen edustuksen vahvuus? Jos verrataan valtion työpaikkoja yksityisiin työpaikkoihin, niin lienee selvää, että Helsingissä, missä on paljon myös yksityisiä työpaikkoja, valtion työpaikkojen prosenttiosuus ei välttämättä nouse kovin korkeaksi. Mutta se vaan ei kerro siitä, että jakauma olisi tasapuolinen vaan siitä, että niille annetaan joilla jo muutenkin on. Jos paikkakunnalla jossa on suuri työttömyys ja vähän yksityisiä työpaikkoja valtion työpaikkojen osuus on samaa prosenttiluokkaa kuin Helsingissä niin sehän tarkoittaa, että valtion työpaikkojakin on suhteellisen vähän. Olisi loogista että seuduilla, joilla on suuri työttömyys ja vaikeuksia yksityissektorilla, valtion työpaikkojen osuus olisi automaattisesti suurempi kuin Helsingissä. Ja sitä suurempi mitä vahvemmin alueellistettu valtionhallinto olisi.
Käytännössä kuitenkin julkishallinnon (tai minkä hyvänsä) hajasijoittaminen on vaikeaa, koska toiminnot ja tehokkuus miltei väistämättä kärsivät. Monella virastolla on nykyään kansainvälistä yhteistyötä, joka edellyttää hyviä liikenneyhteyksiä, ja lisäksi pk-seudulle on keskittynyt monen alan yksityisektori ja siten osaaminen ja asiantuntijuus.
Tästä päästäänkin takaisin alkupisteeseen eli siihen mistä keskustelu aluepolitiikasta alkoi tällä kertaa. Jos valtionhallintoa ei voida alueellistaa huonojen kansainvälisten liikenneyhteyksien vuoksi, niin lienee selvää että huonot liikenneyhteydet toimivat silloin alueen muutakin kehittämistä vastaan. Myös yksityiset yritykset kokisivat sijoittumisessaan vastaavia vaikeuksia. Ja tästä päästään siihen, että silloin kannattaa parantaa liikenneyhteyksiä aluepolitiikan vuoksi verrattuna siihen, että tarkoituksellisesti näivetetään joitakin alueita Suomesta.
Hajasijoittamisen onnistumista ei myöskään ole auttanut ns. haulikkometodi, jonka myötä virastoja on roiskittu pitkin aroja. Järkevämpää olisi edelleen keskittää, mutta muualla kuin Helsinkiin. Oulussa on paljon potentiaalia. Se on elinvoimainen kaupunki suhteellisen hyvillä yhteyksillä ja lisäksi riittävän pohjoisessa. Tampereelle tai Turkuun keskittäminen ei loppujen lopuksi vaikuttaisi Suomen kahtiajakoon mitenkään. Se olisi enemmän ratkaisu Helsingille kuin provinssille.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Oulun lisäksi myös Tampere ja Turku tarvitsevat ja ansaitsevat valtionhallinnon työpaikkoja enemmän kuin niillä nykyään on. En ymmärrä miksi alueellistetaan hirveästi Hämeenlinnaan, mutta ei juuri ollenkaan Tampereelle, missä olisi paremmat toimintaedellytykset. (Tietysti siksi, että Hämeenlinnassa voi käydä töissä Helsingistä käsin sitä odotellessa että virasto muutetaan takaisin Helsinkiin, kun todetaan että henkilökunta ei sitten muuttanutkaan uudelle paikkakunnalle...) Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö pienemmille paikkakunnille pitäisi hajasijoittaa toimintoja, mutta näkisin että valtion työpaikkojen määrän tulisi olla suhteessa kaupungin väkilukuun. Hämeenlinnaan on siis tästä näkökulmasta hajasijoitettu liikaa ja Tampereelle liian vähän.
En osaa sanoa, miksi kaikki yhteydenpito ei toimi tietoverkoissa. Kyse ei ole yksistään julkisen sektorin ongelmasta, sen kertoo taksimatkojen määrä Helsinki-Vantaalta Karaporttiin, Säteriin, Keilaniemeen ja Ruoholahteen. Jostain kumman syystä ihmisten tarvitsee tavata kasvokkain, vaikkei tarvitsisi. En itse joudu työkseni matkustamaan tai edes palaveeraamaan, joten tähän ongelmaan en osaa oikein mitään sanoa.
Sanoisin että useimmiten se johtuu ei-hajasijoitettujen henkisestä laiskuudesta. Jos riittävän suuri osa organisaatiosta on paikkasidonnainen, siellä helposti jatkuu vanha perinne että palavereissa pitää olla paikalla henkilökohtaisesti. Siitä huolimatta että se on pitkälti irrationaalista. Oma kokemukseni on, että pakon edessä organisaatio oppii uusille tavoille hyvin nopeasti. Lätkäistään vaan totaalinen matkustuskielto päälle joksikin aikaa, ja kun töiden pitää silti sujua, niin sitten opetellaan vaikka hampaat irvessä netti- ja puhelinpalaverien käyttöä. Toisaalta jos organisaatio esimerkiksi fuusion seurauksena löytää yhtäkkiä itsensä tilanteesta, jossa toiminnot ovatkin hajautuneet vaikka vain puoleentusinaan paikkaan eri maissa, niin sekin edesauttaa oppimista.
Itse sijaitsen yksin Tampereella kokonaan erossa saman organisaation muista työntekijöistä, jotka tällä hetkellä sijaitsevat todellakin kuin haulikolla ammuttuina pitkin läntistä Eurooppaa. Saman firman työntekijöitä kyllä on ympärillä paljonkin, mutta en vain työskentele suoraan heidän kanssaan. Puhelin- ja nettipalaverien käyttö on muutamassa vuodessa muuttunut sekä itselle että oikeastaan koko firmalle toiseksi luonnoksi. Nykyään kun järjestetään palaveri, niin kukaan ei oikeastaan edes enää mieti josko joku tai jotkut mahtaisivat sijaita keskenään samassa toimipisteessä. Sen sijaan aina bookataan nettipalaveri ja joskus samassa kerroksessakin työskentelevät saattavat osallistua palaveriin kumpikin omasta työpisteestään käsin erikseen. Kokoushuoneita ei siis välttämättä edes viitsitä bookata etukäteen, varsinkin kun moni saattaa osallistua palaveriin etänä kotoa käsin, siellä kun monesti pystyy keskittymään paremmin töihin kuin avokonttorissa (tai koppikonttorissakaan).
Etäpalaverit ovat luonteeltaan vähän erilaisia kuin palaverit kasvotusten. Ne ovat väkisinkin lyhyempiä ja tavoitekeskeisempiä, mutta se ei oikeastaan haittaa vaan antaa vain toiminnalle ryhtiä, kun pitää valmistella asioita etukäteen eikä voi vain notkua kokoushuoneeseen ryystämään kahvia, mussuttamaan pullaa ja puhumaan pehmoisia työkavereiden kanssa. Ihmisiä on kyllä tarpeen tavata toisinaan kasvotustenkin, mutta yleensä riittää yksi kerta per henkilö tärkeiden kontaktien kanssa -- sen jälkeen asiat pääosin hoituvat puhelimitse. Lisäksi tiimikollegoiden kanssa on hyvä tavata kasvotusten ehkä pari kertaa vuodessa, koska se ylläpitää luottamusta ja yhteishenkeä.
Kokemukseni on, että etäpalaverit ovat keskimäärin tehokkaampi yhteistyötapa, kun aikaa ei kulu turhaan matkustukseen. Aikasäästö voi vaikuttaa jopa talon sisällä, kun ei tarvitse kävellä 5 minuuttia kokoushuoneesta seuraavaan vaan pystyy vaihtamaan lennossa puolen minuutin sisällä edellisestä palaverista seuraavaan. Jos etäpalaveri joissakin tilanteissa voi olla hieman heikompi vaihtoehto kuin kasvotusten fläppitaulun äärellä palaveeraus niin monesti tämä kompensoituu sillä, että palavereja pystyy niiden tehokkuuden ansiosta (sekä fyysisen lokaation aiheuttaman kitkan poistumisen vuoksi) järjestämään useammin ja/tai juuri silloin kuin tarve on. Kukaan järkevä ihminen ei matkusta edes paria sataa kilometriä puolen tunnin viikottaiseen statuspalaveriin, kun siihen menisi joka kerta puoli päivää aikaa ja paljon tärkeää työtä jäisi tekemättä. Puhelimitse onnistuu helposti, ja aikaa säästyy sekä samoin työntekijän voimia. Ja kun tätä ensin soveltaa tällaisiin palavereihin, niin pian huomaa että myös pidemmät ja luonteeltaan erilaiset palaverit luonnistuvat yhtä hyvin.
En siis näkisi että hajasijoituksen esteenä olisi se, että etäpalaverointi olisi mahdotonta. Ei se ole. Se on hyvinkin mahdollista ja helppoa, jos motivaatio vain on kohdallaan.
P.S. Aikaisemmin ramppasin itsekin Espoossa helposti parikin kertaa viikossa (ihan vain erilaisten palaverien vuoksi) ja kuljin sinne taksilla rautatieasemalta (kunnes opin käyttämään lähijunaa tai Länsiväylän busseja). Mutta nyt edellisestä Espoon-käynnistäni on aikaa varmaan jo 2-3 vuotta (?). Ulkomailla olen käynyt jonkin verran silloin tällöin, mutta Espooseen ei ole ollut asiaa, kun kaikki olennainen hoituu helpommin puhelinpalaverilla. Enkä toden totta kaipaa enää mitään klo 5.20 herätyksiä, jotta ehtii 7.02 Pendolinoon ja klo 9.00 mennessä Espooseen. Se on yllättävän kuluttavaa säännöllisenä rutiinina.
