Arkku-linjat

Millä Marian sairaalan radan lakkautusta perusteltiin aikoinaan? Ainakin karttaa katsomalla tuonne jäi ammottava aukko vuonna 1959.
 
Ainakin karttaa katsomalla tuonne jäi ammottava aukko vuonna 1959.
Tilalle tuli bussi 50, joka sai myöhemmin numeron 55. Bussi ei mennyt Eerikinkadun yms. mutkien kautta vaan Kampintorin kautta. Lapinlahdenkadulla bussi paikkasi jo varsin kattavasti entistä raitiovaunulinjaa.
 
Millä Marian sairaalan radan lakkautusta perusteltiin aikoinaan? Ainakin karttaa katsomalla tuonne jäi ammottava aukko vuonna 1959.
Virkamiehet halusivat lakkauttaa sen jo 1958, mutta lautakunta ei antanut lupaa. Sitkeät virkamiehet voittivat sitten seuraavana vuonna. Perusteluita oli useita.

Annankatu haluttiin yksisuuntaistaa, mihin ei sopinut kaksisuuntainen ratikka yhdellä korttelivälillä. Nythän se on kaksisuuntainen, mutta ehkä se oli yksisuuntainen 60-luvulla?

Virkamiehet katsoivat silloin 1958, että ratahaaran voisi korvata "liikenteellisesti edullisemmalla" bussiliikenteellä. Seuraavana vuonna perusteluita olivat matkustajalaskennan tulokset, joiden mukaan kutosella kuljettiin työläiskortteleista etenkin Ruoholahden ja Jätkäsaaren työpaikoille, mutta myös Marian sairaalaan. Hietalahti korvasi nämä kai sitten riittävän hyvin. Annankadun yksisuuntaistaminen mainitaan myös, samoin kuin se, ettei radan uusimista leveämmille telivaunuille nähty järkeväksi, kun kadut ovat niin kapeita.

Nämä tiedot ovat Pertilän Helsingin Raitiotiet II -kirjasta.

Olen pyytänyt harrastustoverilta vähän apua. Katualueethan ovat nykyään ihan yhtä leveitä tai kapeita kuin silloinkin, ja hän on luvannut jollain aikataululla tarkastella, mahtuisiko sinne 300-sarjan telivaunujen mentävä rata ilman kohtauskieltoja, 50-luvun suunnitteluperiaatteilla eli 15 tai ainakin 16 metrin kaarresäde olisi mahdollinen jne.
 
Tilalle tuli bussi 50, joka sai myöhemmin numeron 55. Bussi ei mennyt Eerikinkadun yms. mutkien kautta vaan Kampintorin kautta. Lapinlahdenkadulla bussi paikkasi jo varsin kattavasti entistä raitiovaunulinjaa.
Katsoin muutamia linjakarttoja ja pari Lauttasaaren bussilinjaakin kulki 1960-luvun alkuvuosina näitä katuja. Palvelu oli runsaampaa kuin pelkällä Marian Kutosella.
 
Tässä vielä huviksi ja hyödyksi otokseni 1450 mm raideleveyden suiposta dresdeniläisestä "Großer Hecht" vaunusta vuodelta 1931. Matkustamoltaan se on normaalin leveinen, mutta päädyt ja ohjaamot ovat solakat. Syy tällaiseen muotoiluun on ollut varmastikin rataverkon tiukoissa kaarteissa.
 

Liitetiedostot

  • DSC_0164.JPG
    DSC_0164.JPG
    112.8 KB · Lukukerrat: 19
  • DSC_0166.JPG
    DSC_0166.JPG
    135.9 KB · Lukukerrat: 20
  • DSC_0167.JPG
    DSC_0167.JPG
    140.1 KB · Lukukerrat: 18
  • DSC_0159.JPG
    DSC_0159.JPG
    147.4 KB · Lukukerrat: 20
Katsoin muutamia linjakarttoja ja pari Lauttasaaren bussilinjaakin kulki 1960-luvun alkuvuosina näitä katuja. Palvelu oli runsaampaa kuin pelkällä Marian Kutosella.
Lauttasaaren tuon ajan busseista 20 ja 24 kulkivat Kampintorin kautta myös 1960-luvun alussa. Linja 23 meni taas etelämpää. Lauttasaaren linjat järjestettiin vähän myöhemmin uudelleen, ja silloinkin Vattuniemen suunnan linja meni 55:sen kanssa samaa reittiä osuudella keskusta - Lapinlahden puistikko. 55 (alunperin 50) kuitenkin paikkasi Marian raitiovaunun lakkautuksesta syntynyttä aukkoa eli tarjosi suoran yhteyden itäisestä kantakaupungista keskustan läpi Marian sairaalalle, ja muutenkin Lapinlahdenkadun länsiosiin.
 
Ja 55:hän ajoi Marian sairaalalle (sekä 55A Hietaniemeen) todella pitkään, vuoteen 2012 asti.
 
Olen pyytänyt harrastustoverilta vähän apua. Katualueethan ovat nykyään ihan yhtä leveitä tai kapeita kuin silloinkin, ja hän on luvannut jollain aikataululla tarkastella, mahtuisiko sinne 300-sarjan telivaunujen mentävä rata ilman kohtauskieltoja, 50-luvun suunnitteluperiaatteilla eli 15 tai ainakin 16 metrin kaarresäde olisi mahdollinen jne.
Kyllä se sinne mahtuu. Ei nykypäivän suunnittelustandardeilla, mutta 50-luvun periaatteilla kyllä. Tässä on 17 m kaarresäteet kummassakin sisäkaaressa, ja nyt niistetään jalkakäytävää vain yhdestä kohtaa eli Kalevankadun eteläreunasta. Vielä on hyvin varaa taivuttaa kaarretta lisää, esim. 15,5 metrillä tuota ongelmaa ei tulisi, vaikka vaununkulma sinänsä saattaisi jalkakäytävän päältä vähän mennäkin. (Eerikinkadun leveät jalkakäytävät ovat myöhempien aikojen muutoksia, ihan samanlaiset jalkakäytävät siellä 50-luvulla oli kuin muillakin kaduilla.)

Eli tulipa tässä nyt todistettua se, että teknisesti raidevälin kasvattaminen ja telivaunuliikenne olisi onnistunut tuolla kyllä.
 

Liitetiedostot

  • Kaleva-Anna-Eerik.pdf
    78.7 KB · Lukukerrat: 43
Kyllä se sinne mahtuu. Ei nykypäivän suunnittelustandardeilla, mutta 50-luvun periaatteilla kyllä. Tässä on 17 m kaarresäteet kummassakin sisäkaaressa, ja nyt niistetään jalkakäytävää vain yhdestä kohtaa eli Kalevankadun eteläreunasta. Vielä on hyvin varaa taivuttaa kaarretta lisää, esim. 15,5 metrillä tuota ongelmaa ei tulisi, vaikka vaununkulma sinänsä saattaisi jalkakäytävän päältä vähän mennäkin. (Eerikinkadun leveät jalkakäytävät ovat myöhempien aikojen muutoksia, ihan samanlaiset jalkakäytävät siellä 50-luvulla oli kuin muillakin kaduilla.)

Eli tulipa tässä nyt todistettua se, että teknisesti raidevälin kasvattaminen ja telivaunuliikenne olisi onnistunut tuolla kyllä.
Tämä käy hyvin näyttönä siitä, ettei Helsingissä 1950-luvun lopulta 1970-luvulle ollut aitoa konsensusta raitioteiden pitkäaikaisesta säilyttämisestä. Jos olisi ollut, kaiken järjen mukaan tuo rata olisi uudistettu uudemmallekin kalustolle soveltuvaksi.

Tämän sanoessani en tietenkään halua väheksyä toista näkökulmaa, a) HKL:n sisällä vaikuttanutta raitiotiemyönteistä linjaa, b) sitä, ettei ao. lautakunta, tai valtuusto tai kaupunginhallitus liioin, koskaan tehnyt raitioteiden lakkautuspäätöstä tai c) sitä, että vuoden 1959 jälkeen verkostoon tehdyt vähäiset karsinnat ovat olleet minimaalisia suhteessa laajennuksiin.
 
Tämä käy hyvin näyttönä siitä, ettei Helsingissä 1950-luvun lopulta 1970-luvulle ollut aitoa konsensusta raitioteiden pitkäaikaisesta säilyttämisestä. Jos olisi ollut, kaiken järjen mukaan tuo rata olisi uudistettu uudemmallekin kalustolle soveltuvaksi.

Helsingin raitiotiet eivät tunnetusti 1960-luvulla laajentuneet niin linjoiltaan kuin kalustoltaankaan. Noin kymmenen vuotta oli melkoista hiljaiseloa kun odoteltiin mitä jahkatusta metrohankkeesta tullaan päättämään.

Melkeinpä samantapainen yhden vuosikymmenen horrosaika oli ollut jo 1930-luvulla. Sen alussa oli saatu viimeiset uudet ruotsalaiset moottori- ja perävaunut, joilla olisi päästy hoitamaan raitioliikennemuoto käytännössä loppuun ja siirrettyä se sitten autobusseille. Mutta kuten tiedetään, niin 1960-luvulla, kuten ei 1930-luvullakaan tehty mitään oikeita päätöksiä lakkautuksista.

Liikenneyhtiön johtokunnan puheenjohtajana aloitti 1935 tunnettu automies Erik von Frenckell. Hän oli jo pitkään vaikuttanut myös kaupungin muissa elimissä mm. kiinteistöjohtajana. Von Frenckell toi vuosikymmenen puolivälissä Tukholman raitiotieterveiset Helsinkiin. Tukholman tavoite oli lakkauttaa raitiotiet nykymuodossaan 15 vuodessa, siis noin 1950, ja että Helsingissä voitaisiin edetä samaan tapaan.

Vaunukalustoa oli Helsingissä 1930-luvulla niin runsaasti, että viisi moottorivaunua oli vuokralla Turussakin. Mutta vuosikymmenen loppupuolella tulikin sitten hätä käteen, kun äkisti ja yllättäen vuodelle 1940 saadut Olympialaiset piti järjestää ja hoitaa lisääntyvä (kisa)liikenne mallikkaasti. Raitioteille oli pikku pakko tilata nopeaan tahtiin uusia moottori- ja perävaunuja Suomesta, Ruotsista ja Saksasta. Linja-autojakin tilattiin suuret määrät Suomesta, Ruotsista ja Saksasta. Käytettyjä avoperävaunuja ostettiin Tanskan romurivistä kolmekymmentäyksi. Kisat peruttiin, sota alkoi, linja-autoliikenne supistui olemattomiin ja vain sähköinen raideliikenne jatkoi vahvana eteenpäin. Helsingin raitioliikenteen keskeytymätön jatkuminen on, niin hullulta kuin se tuntuukin, Adolf Hitlerin toiminnan dominoefekti ja siinä mm. vuoden 1940 olemattomat olympialaiset.

Liiteleikkeessä vuodelta 1935 arkkitehti Blomstedt kertoo Helsingin raitioteillä olevan elinaikaa enää 20 vuotta, siis vuoteen 1955.
Samanlaisia ennenaikaisia lopetusuutisia julkaistiin paljon 1960-luvun lehdissäkin, oli milloin mikäkin lakkautusvuosi, esim. vuosi 2000.
Nyt kai voisi tehdä vastaavia jymyotsikoita lehtiin, että Hesan raitiovaunuliikenne loppuu noin vuonna 2080. Kun kai vielä 2035 saadaan uusia Stadlereita ja ne varmaankin ovat ajossa sen runsaat 40 vuotta. Toinen liiteleike on myös vuodelta 1935, kun julkaistiin tietoja raitioliikenteen ensimmäisistä alasajoista.
 

Liitetiedostot

  • 2.jpg
    2.jpg
    164.2 KB · Lukukerrat: 68
  • 1.jpg
    1.jpg
    157.6 KB · Lukukerrat: 31
  • HS 14061935.jpg
    HS 14061935.jpg
    83.4 KB · Lukukerrat: 29
  • HS 01091935.jpg
    HS 01091935.jpg
    214 KB · Lukukerrat: 26
  • 3.jpg
    3.jpg
    144.6 KB · Lukukerrat: 27
Nyt toki erona 1960-lukuun on se, että jos silloin tilanne oli epäselvä ja päätökset puuttuivat, nyt on ihan selkeä tahtotila ylläpitää ja laajentaa järjestelmää.

Vaihtoehtohistoria, jossa toinen maailmansota olisi jäänyt toteutumatta, on kiintoisa teema. Tukholmassa oli tosiaan esillä monenlaisia lakkautusideoita, ja sikäläisen raitiotieyhtiö SS:n suunnitelmat vielä kesällä 1939 lähtivät siitä, että kaikki keskustalinjat lakkautetaan vuoteen 1944 mennessä ja sen jälkeen vain esikaupunkilinjat säilytetään, epäilemättä korvattavaksi myöhemmin esim. metrolla. Jos maailmanpolitiikka olisi kehittynyt toisin, voin hyvin kuvitella että loppu olisi todellakin koittanut siinä v. 1950 tienoilla, koska esikaupunkiraitiovaunut sarjoista A23, A24 ja A29 perävaunuineen olivat ilmiselvästi suora seuraus sodan pakottamana muuttuneista suunnitelmista - ilman toista maailmansotaa uusimmat vaunut olisivat siis olleet jostain 1910-luvulta ja 1920-luvun alusta. En tiedä missä määrin näitä lakkautussuunnitelmia oli hyväksytetty Tukholman kaupungin elimissä, mutta jo tältä osin lähtöasetelma oli paljon ongelmallisempi kuin Helsingissä, jossa HRO/HST, siis liikennöijä itse, ei käsittääkseni koskaan puoltanut koko systeemin tai sen enemmistön lakkautusta, vaan (konkreettisessa suunnittelussa) korkeintaan yksittäisistä osuuksista luopumista. Kuten Marian radasta vuonna 1959. Tai ehkä tulkitsen Helsingin 1930-luvun tilannetta liian myönteisesti?

Toki vertailu Tukholmaan on muutenkin valaiseva. Helsingissä raitiotiekielteisistäkin tahoista enemmistö kaikesta päätellen lähti 1960-luvulta alkaen siitä, että raitiovaunut voi korvata vain metrolla. Metroa ei koskaan tullut valtaosaan kantakaupungista, joten tämän näkemyksen suosiota tai mielekkyyttä ei koskaan päästy testaamaan. Tukholma taas rakensi metrojärjestelmän, joka 1980-luvulla oli kaupungin asukaslukuun suhteutettuna Euroopan suurimpia ellei peräti suurin. Silti se ei ollut riittävän kattava ratikan korvaajaksi, ja leijonanosa lakkautetusta raitioliikenteestä oli tosiasiassa korvattava bussein.
 
Takaisin
Ylös