Olen sattumalta kerran ollut Zürichissä tilanteessa, jossa liikenne oli hyvin sekaisin. Seisoin pysäkillä ja ihmettelin, miksi elektronisessa näytössä on linjoja, joiden ei kuulu ajaa siitä. Syy selvisi samasta näytöstä: Unfall am Bahnhof. Nousin sellaiseen vaunuun, jonka ei olisi lainkaan pitänyt kulkea minun pysäkkini kautta, mutta pysäkillä oleva näyttö tiesi kuitenkin, että se on tulossa ja osasi kertoa minne se on menossa. Vaunussa puolestaan näyttö kertoi muutaman seuraavan pysäkin ja päätepysäkin – nämä kaikki silloin voimassa olleen yllättävän poikkeustilanteen mukaan. Ja toden totta – rautatieaseman edustalla, yhdessä verkon vilkkaimmista paikoista, oli vaunu ajanut toisen perään. Tietysti liikenne oli sekaisin, mutta tiedottaminen toimi aivan erinomaisesti.
Olen myös ollut Lontoon metrossa tilanteessa, jossa metrojunan piti ensin kulkea linjan päähän mutta yhtäkkiä tuli signal failuren vuoksi tarve kääntää juna paluusuuntaan jo huomattavasti aiemmin. Samalla kun kuljettaja asiasta kuulutti, muuttui elektronisen näytön määränpää uuden tilanteen mukaiseksi. Hetken päästä poikkeustilanne kuitenkin meni ohi ja juna jatkoikin pääteasemalle asti – tämäkin tieto ehti tietysti heti näyttöruutuihin.
Ei siis ole millään muotoa mahdotonta tai ylitsepääsemätöntä jakaa oikeaa ja kohtuullisen oikea-aikaista tietoa matkustajille. Mutta se vaatii kahta asiaa, joita meillä ei ole: kiinnostusta ja rahaa. Sekä Zürichin ratikat että Lontoon metro ovat liikennejärjestelmiä, joita käyttävät ”kaikki”. Ne ovat tärkeitä ja niitä arvostetaan. On kunnia-asia huolehtia siitä, että matkustajille annetaan tietoa.
Meillä on toisin. Uudelleennimetty YTV elää edelleen ajassa, jossa busseja käyttävät lähinnä ne köyhät ja kipeät, jotka eivät ole onnistuneet elämässään eivätkä siksi kulje omalla autolla. Niin, ja jos jossain Helsinki-nimisessä jäsenkunnassa sattuu olemaan kiskoilla kulkevia busseja, niin niitä kohdellaan ihan samalla tavalla kuin pelloilla seilaavia tyhjiä linja-autojakin. Mitä väliä sillä on, mitä tietoa matkustajille annetaan? Siellä ne istuvat ratikan penkissä joka tapauksessa, ja istuvat huomennakin, kun eivät muuta voi.
Tietysti edellä oleva on aika ronskia tekstiä, mutta tuonsuuntainen ajatusmalli taustalla on oltava, kun ei ole halua palkata riittävää määrää henkilökuntaa huolehtimaan poikkeustilanteista – siitähän tuo on kiinni. Kun muut hoitavat käytännön järjestelyitä, on yhden ihmisen tehtävä huolehtia tiedonvälityksestä matkustajille. Tai olisi, jos tuollainen tehtävä olisi olemassa.
HSL on käynnistämässä asiakastyytyväisyystutkimusta. Kannattaisikohan sitä tyytyväisyyttä kysyä myös ja etenkin niiltä, jotka eivät käytä joukkoliikennettä. Ja kysyä, että miksi eivät käytä, ja mitä pitäisi tehdä että käyttäisivät. Niitä vastauksia olisi mielenkiintoista lukea.