Vs: Tram cars in Pyongyang City
Synkkää asiaa aiheen vierestä:
Sattumoisin luin juuri Barbara Demickin kirjan Nothing to Envy, joka on muutamien pohjoiskorealaisten tarina loikkarien kertomusten perusteella rekonstruoituna. Demick on Los Angeles Timesin Kiinan-kirjeenvaihtaja, joka on kyllä käynyt Pohjois-Koreassa useasti, mutta vierailijoille ei anneta mahdollisuutta keskustella asujaimiston kanssa, joten tarinat perustuvat loikkarien haastatteluihin. Ratikat eivät ilmeisesti ole kulkeneet muualla maassa kuin Pyongyangissa sähkön puutteen vuoksi kuin satunnaisesti sitten 90-luvun puolivälin, ja Pyongyangissakin sähkön saannissa on pahoja vaikeuksia tänäkin päivänä. Demick kertoo kirjan epilogissa olleensa kaupungissa vuonna 2008 suurehkon länsimaisen delegaation mukana, johon kuului kokonainen sinfoniaorkesteri. Sähköjä pidettiin päällä suorastaan jouluvalotyyppistä showta varten vierailun ajan ja länsimaisen tasoista ruokaakin oli riittämiin, mutta Demickin tuntema avustustyöntekijä kertoi jälkikäteen, että sähköt katkesivat välittömästi vieraiden lähdettyä.
Kirjassa on myös villin kuuloisia tarinoita junamatkoista. Aikataulut ovat ilmeisesti jääneet historiaan kokonaan. Junat kulkevat silloin kun pystyvät, ja saattavat juuttua matkan varrella paikoilleen päiväksi tai kahdeksi. Talvella tämä tarkoittaa vaaraa jäätyä kuoliaaksi.
En tiedä, onko kirjaa käännetty, mutta ainakin englantia osaaville suosittelen. Juttu ei ole mitään ihan helppoa luettavaa. Loikkareista yksi on entinen lastentarhanopettaja, jonka lapsiryhmästä valtaosa nääntyi nälkään vuosien 95 ja 96 nälänhädän aikana. Muiden tarinat eivät ole juuri tämän mieltäylentävämpiä. Ruokatilanne on osittain helpottanut, koska pimeät markkinat oli pakko laillistaa sen jälkeen, kun Pohjois-Korean talouselämä käytännössä pysähtyi kokonaan vuonna 95. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi varaa ostaa ruokaa markkinoilta. Ihmisiä kuolee nälkään edelleen ja minimaalisia markkinavapauksia on ilmeisesti viime aikoina oltu rajoittamassa uudelleen.
Synkkää asiaa aiheen vierestä:
Sattumoisin luin juuri Barbara Demickin kirjan Nothing to Envy, joka on muutamien pohjoiskorealaisten tarina loikkarien kertomusten perusteella rekonstruoituna. Demick on Los Angeles Timesin Kiinan-kirjeenvaihtaja, joka on kyllä käynyt Pohjois-Koreassa useasti, mutta vierailijoille ei anneta mahdollisuutta keskustella asujaimiston kanssa, joten tarinat perustuvat loikkarien haastatteluihin. Ratikat eivät ilmeisesti ole kulkeneet muualla maassa kuin Pyongyangissa sähkön puutteen vuoksi kuin satunnaisesti sitten 90-luvun puolivälin, ja Pyongyangissakin sähkön saannissa on pahoja vaikeuksia tänäkin päivänä. Demick kertoo kirjan epilogissa olleensa kaupungissa vuonna 2008 suurehkon länsimaisen delegaation mukana, johon kuului kokonainen sinfoniaorkesteri. Sähköjä pidettiin päällä suorastaan jouluvalotyyppistä showta varten vierailun ajan ja länsimaisen tasoista ruokaakin oli riittämiin, mutta Demickin tuntema avustustyöntekijä kertoi jälkikäteen, että sähköt katkesivat välittömästi vieraiden lähdettyä.
Kirjassa on myös villin kuuloisia tarinoita junamatkoista. Aikataulut ovat ilmeisesti jääneet historiaan kokonaan. Junat kulkevat silloin kun pystyvät, ja saattavat juuttua matkan varrella paikoilleen päiväksi tai kahdeksi. Talvella tämä tarkoittaa vaaraa jäätyä kuoliaaksi.
En tiedä, onko kirjaa käännetty, mutta ainakin englantia osaaville suosittelen. Juttu ei ole mitään ihan helppoa luettavaa. Loikkareista yksi on entinen lastentarhanopettaja, jonka lapsiryhmästä valtaosa nääntyi nälkään vuosien 95 ja 96 nälänhädän aikana. Muiden tarinat eivät ole juuri tämän mieltäylentävämpiä. Ruokatilanne on osittain helpottanut, koska pimeät markkinat oli pakko laillistaa sen jälkeen, kun Pohjois-Korean talouselämä käytännössä pysähtyi kokonaan vuonna 95. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi varaa ostaa ruokaa markkinoilta. Ihmisiä kuolee nälkään edelleen ja minimaalisia markkinavapauksia on ilmeisesti viime aikoina oltu rajoittamassa uudelleen.
