Mikko Laaksonen
Tunnistettu jäsen
- Liittynyt
- 28 Kesäkuu 2005
- Viestit
- 2,789
Turun Sanomissa oli tänään Harri Laverin mielipidekirjoitus (TS 30.7.2008) otsikolla
"Raitiovaunujen palauttamisessa Turkuun paljon kysymyksiä" Kirjoitus
Kirjoituksessa esitetään virheellinen käsitys, että raitiotien lakkautus olisi perustunut perusteltuun harkintaan. Mietin kirjoitukseen vastaamista, mutta päädyin sitten siihen, että tällä hetkellä minun kannanotostani olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä käynnissä oleville projekteille (Turun raitiotiet-kirja sekä Turun seudun joukkoliikenne 2020-selvitys).
Laitan kuitenkin pääargumentin foorumille; jos joku haluaa puuttua kirjoitukseen, alta voi käyttää argumentteja, ja lisäksi argumentin tiedot voivat olla foorumilaisista kiinnostavia.
(Tekstiluonnos)
Raitiotien lakkautus perustui vääristelyihin laskelmiin
On syytä oikaista Harri Laverin kirjoituksessaan (TS 30.7.2008) toistamat virheelliset tiedot Turun raitioteiden lakkautuksesta. Hanna Sirkiä on tutkinut raitiotien lakkautusta pro gradussa: Hyvästi ny sitt – raitsikat. Turun raitiovaunuliikenteen lakkautus 1961-1972 (2003). Olen käynyt lakkauttamisasiakirjat läpi syksyllä 2008 ilmestyvää ”Turun raitiotiet” – kirjaani varten.
Liikennelaitoksen käyttöinsinööri Pentti O. Savolainen luopui raitioteiden kehittämisestä, kun kuuden Valmet-Düwag – telivaunun hankinta ja raitiotien jatke Kuralaan hylättiin vuoden 1962 talousarvion käsittelyssä. Savolainen oli 1959 esittänyt lisäksi siirtymistä kuljettajarahastukseen, raitiotietä Uudenmaantietä Vasaramäkeen sekä Satakunnantien eteläpuolella Ruohonpäähän.
Savolaisen esityksestä teknillisten laitosten lautakunta esitti 18.4.1962 kaupunginhallitukselle raitiotien lakkautusta 1972 mennessä. Lakkautusta valmistelemaan asetettiin virkamiestoimikunta, jossa raitiotien kehittämistä ja säilyttämistä ei tutkittu varteenotettavana vaihtoehtona. Tutustumismatka tehtiin raitiotiet lakkauttaneisiin tai siitä päättäneisiin Ruotsin ja Saksan kaupunkeihin, ja sivuutettiin Saksan joukkoliikenneliiton asiantuntijoiden huomautus, ettei voitu väittää raitiotien olevan yleisesti vanhentunut liikennemuoto. Lakkautuksen perusteina esitettiin katujen kapeus, uusien asuntoalueiden pieni asukaspohja sekä vanhentuva laitteisto. Siirtymisen kuljettajarahastukseen väitettiin olevan mahdollista vain lakkautettaessa raitiotie, huomioimatta vuoden 1950 kuljettajarahastuskokeilua ja 1959 ehdotusta.
Mietinnössä esitettiin 1962 markoissa pääomalaskelma, jossa raitiovaunujen ja raiteiden pääomakulujen laskettiin olevan 25 vuodessa 2 517 miljoonaa markkaa [2007: 47,8 M€]. Linja-autojen kolmen kierroksen hankintamenoiksi 25 vuodessa laskettiin 2 028 milj. mk [38,5 M€], josta vähennettiin vanhojen bussien myyntitulot 105 milj. mk [2 M€], vertailuluvuksi saatiin 1 923 milj. mk. [36,5 M€]. Työryhmä esitti uuden bussihuoltokeskuksen rakentamista, mutta sen kustannukset 333,8 milj. mk [6,3 M€]jätettiin pois. Raitiotievarikko oli 1950-luvulla peruskorjattu, ja sen arvo oli 190 milj. mk [3,6 M€]. Ilman manipulointia bussien vertailuluku olisi ollut 2 362,8 milj. mk [44,9 M€], huomioimatta 1950-luvun investointeja uusiin aavevaunuihin ja ratoihin, 1962 rahassa n. 353 milj. mk [6,7 M€].
Laskelmista jätettiin pois bussien edellyttämä katujen kunnostus. Raitiotiekadut jouduttiin 1967-78 rakentamaan uudestaan, jotta ne kestivät bussien painon, kustannuksia ei koskaan laskettu. Kiskojen korjauksen 1962-1967 laskettiin maksavan 114,2 miljoonaa markkaa [2,17 M€]. Pääosa korjauksista tehtiin, jolloin valokuvien mukaan kiskot olivat suurelta osin hyväkuntoisia 1972.
Kaupunginvaltuustossa ja –hallituksessa kiisteltiin kaksi vuotta uusien bussien hankinnasta kaupungille, ja raitiotien lakkautus hyväksyttiin 14.6.1965 yksimielisesti.
Linjan 1 lakkautus 11.3.1967 johti matkustajamäärien ja tulojen vähenemiseen 22%. Tästä tietoisina Paavo Koposen liikennelaitoksen kehittämistoimikunnan mietinnön perusteella 1969 päätettiin aikaistaa raitiolinjan 2 lakkautusta vuodesta 1974 vuoteen 1972 autoteiden levennysten nopeuttamiseksi. Linjojen 2 ja 3 lakkautuksen todettiin alentavan liikennelaitoksen matkamääriä ja tuloja 800 000 matkan verran. Mietinnössä todettiin, että liikennelaitos ei voisi linja-autoliikenteenä saavuttaa itsekannattavuutta, joka aikaisemmin oli raitiotien lakkautuksen tavoite
1970-luvun alussa lehdistö, yleisö ja poliitikot alkoivat vastustaa lakkautusta. Linjan 2 lakkautus 31.5.1972 ja linjan 3 ulkokehän lakkautus 1.10.1972 muodostuivat surujuhliksi. Kukaan ei kuitenkaan tuolloin osannut kyseenalaistaa vääristeltyjä laskelmia.
"Raitiovaunujen palauttamisessa Turkuun paljon kysymyksiä" Kirjoitus
Kirjoituksessa esitetään virheellinen käsitys, että raitiotien lakkautus olisi perustunut perusteltuun harkintaan. Mietin kirjoitukseen vastaamista, mutta päädyin sitten siihen, että tällä hetkellä minun kannanotostani olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä käynnissä oleville projekteille (Turun raitiotiet-kirja sekä Turun seudun joukkoliikenne 2020-selvitys).
Laitan kuitenkin pääargumentin foorumille; jos joku haluaa puuttua kirjoitukseen, alta voi käyttää argumentteja, ja lisäksi argumentin tiedot voivat olla foorumilaisista kiinnostavia.
(Tekstiluonnos)
Raitiotien lakkautus perustui vääristelyihin laskelmiin
On syytä oikaista Harri Laverin kirjoituksessaan (TS 30.7.2008) toistamat virheelliset tiedot Turun raitioteiden lakkautuksesta. Hanna Sirkiä on tutkinut raitiotien lakkautusta pro gradussa: Hyvästi ny sitt – raitsikat. Turun raitiovaunuliikenteen lakkautus 1961-1972 (2003). Olen käynyt lakkauttamisasiakirjat läpi syksyllä 2008 ilmestyvää ”Turun raitiotiet” – kirjaani varten.
Liikennelaitoksen käyttöinsinööri Pentti O. Savolainen luopui raitioteiden kehittämisestä, kun kuuden Valmet-Düwag – telivaunun hankinta ja raitiotien jatke Kuralaan hylättiin vuoden 1962 talousarvion käsittelyssä. Savolainen oli 1959 esittänyt lisäksi siirtymistä kuljettajarahastukseen, raitiotietä Uudenmaantietä Vasaramäkeen sekä Satakunnantien eteläpuolella Ruohonpäähän.
Savolaisen esityksestä teknillisten laitosten lautakunta esitti 18.4.1962 kaupunginhallitukselle raitiotien lakkautusta 1972 mennessä. Lakkautusta valmistelemaan asetettiin virkamiestoimikunta, jossa raitiotien kehittämistä ja säilyttämistä ei tutkittu varteenotettavana vaihtoehtona. Tutustumismatka tehtiin raitiotiet lakkauttaneisiin tai siitä päättäneisiin Ruotsin ja Saksan kaupunkeihin, ja sivuutettiin Saksan joukkoliikenneliiton asiantuntijoiden huomautus, ettei voitu väittää raitiotien olevan yleisesti vanhentunut liikennemuoto. Lakkautuksen perusteina esitettiin katujen kapeus, uusien asuntoalueiden pieni asukaspohja sekä vanhentuva laitteisto. Siirtymisen kuljettajarahastukseen väitettiin olevan mahdollista vain lakkautettaessa raitiotie, huomioimatta vuoden 1950 kuljettajarahastuskokeilua ja 1959 ehdotusta.
Mietinnössä esitettiin 1962 markoissa pääomalaskelma, jossa raitiovaunujen ja raiteiden pääomakulujen laskettiin olevan 25 vuodessa 2 517 miljoonaa markkaa [2007: 47,8 M€]. Linja-autojen kolmen kierroksen hankintamenoiksi 25 vuodessa laskettiin 2 028 milj. mk [38,5 M€], josta vähennettiin vanhojen bussien myyntitulot 105 milj. mk [2 M€], vertailuluvuksi saatiin 1 923 milj. mk. [36,5 M€]. Työryhmä esitti uuden bussihuoltokeskuksen rakentamista, mutta sen kustannukset 333,8 milj. mk [6,3 M€]jätettiin pois. Raitiotievarikko oli 1950-luvulla peruskorjattu, ja sen arvo oli 190 milj. mk [3,6 M€]. Ilman manipulointia bussien vertailuluku olisi ollut 2 362,8 milj. mk [44,9 M€], huomioimatta 1950-luvun investointeja uusiin aavevaunuihin ja ratoihin, 1962 rahassa n. 353 milj. mk [6,7 M€].
Laskelmista jätettiin pois bussien edellyttämä katujen kunnostus. Raitiotiekadut jouduttiin 1967-78 rakentamaan uudestaan, jotta ne kestivät bussien painon, kustannuksia ei koskaan laskettu. Kiskojen korjauksen 1962-1967 laskettiin maksavan 114,2 miljoonaa markkaa [2,17 M€]. Pääosa korjauksista tehtiin, jolloin valokuvien mukaan kiskot olivat suurelta osin hyväkuntoisia 1972.
Kaupunginvaltuustossa ja –hallituksessa kiisteltiin kaksi vuotta uusien bussien hankinnasta kaupungille, ja raitiotien lakkautus hyväksyttiin 14.6.1965 yksimielisesti.
Linjan 1 lakkautus 11.3.1967 johti matkustajamäärien ja tulojen vähenemiseen 22%. Tästä tietoisina Paavo Koposen liikennelaitoksen kehittämistoimikunnan mietinnön perusteella 1969 päätettiin aikaistaa raitiolinjan 2 lakkautusta vuodesta 1974 vuoteen 1972 autoteiden levennysten nopeuttamiseksi. Linjojen 2 ja 3 lakkautuksen todettiin alentavan liikennelaitoksen matkamääriä ja tuloja 800 000 matkan verran. Mietinnössä todettiin, että liikennelaitos ei voisi linja-autoliikenteenä saavuttaa itsekannattavuutta, joka aikaisemmin oli raitiotien lakkautuksen tavoite
1970-luvun alussa lehdistö, yleisö ja poliitikot alkoivat vastustaa lakkautusta. Linjan 2 lakkautus 31.5.1972 ja linjan 3 ulkokehän lakkautus 1.10.1972 muodostuivat surujuhliksi. Kukaan ei kuitenkaan tuolloin osannut kyseenalaistaa vääristeltyjä laskelmia.