Suunnitteluperiaatteita
Tässä muutamia sääntöjä, joiden perusteella minä suunnittelisin pikaratikkaa katutasoon.
1) Liikennevaloetuudet toimivat hyvin pitkällä vuorovälillä.
Kutakuinkin 3 minuutin vuorovälillä (eli keskimäärin ratikka 1,5 minuutin välein johonkin suuntaan) voidaan vielä saada viiveetön ratkaisu ilman, että muu liikenne puuroutuu.
2) Suuri jalankulkijamäärä tuhoaa liikennevaloetuudet.
Kevyttä liikennettä ei voi pompottaa miten vaan tai tulee paljon ruumiita. Helsingissä korkea jalankulkijamäärä on esimerkiksi Mannerheimintiellä Lasipalatsin ja Erottajan välillä, Kaivokadulla, Hakaniemessä ja Kurvissa.
3) Nopealla ratikalla on vähän pysäkkejä.
Joukkoliikenteen huippunopeudella on jonkin verran merkitystä, mutta vielä enemmän merkitystä pysäkkivälillä. 1 km pysäkkivälillä saadaan hyvä nopeus, 300 metrin pysäkkivälillä madellaan. (Siitä mikä on hyvä pysäkkiväli voidaan kiistellä, mutta periaate on tämä.)
4) Nopeat ja hitaat ratikat vaativat eri reitin.
Samalla reitillä ei voi liikkua sekä nopeita(esim 1 km pysäkkiväli) että hitaita(300 metrin pysäkkiväli) ratikoita, koska raiteilla ei ole mahdollista ohittaa. Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin rautateilläkin. Suurnopeusjunat ja taajamajunat mahtuvat samalla radalle vain aikatauluttamalla ja kapasiteettia syömällä.
5) Leveillä kaduilla voi ajaa lujaa, kapeilla hiljaa.
Leveillä vaikka Mannerheimintien tai Paciuksenkadun tapaisilla kaduilla voidaan ajaa 60 km/h huippunopeutta, kapeilla kaduilla pitää tyytyä 30-40 km/h huippunopeuteen.