Vs: Variotram-hankinnan historia
Tiedän, etta mielipiteeni tästä esteettömyysasiasta ja pyörätuoleista ratikassa on jyrkkä ja kovasti erilainen kuin yleisesti hyväksytty mielipide. Vaan eipä siinä mitään, saahan minulla mielipide olla. En yritä vaikuttaa muiden mielipiteisiin, enkä yritä myöskään vaikuttaa tällä mielipiteelläni mihinkään. Könkkölöinti siis jatkukoon
Meillä on suomalaisessa yhteiskunnassa jäljellä hyvin vähän sellaisia asioita, joissa hyväksytään julkisessa keskustelussa vain yksi "oikea" mielipide, kun Neuvostoliittoakaan ei enää ole. Maahanmuutto on viime aikoihin asti ollut tällainen yhden mielipiteen asia, mutta siinäkin alkavat rivit rakoilla. Jossain määrin rakoilua on jo nähtävissä esteettömyysasiassakin, kirjoittihan mm. Hesari muutama kuukausi sitten siitä, miten esteettömyysvaatimukset, joita pidettiin osin kohtuuttomina, nostavat asuntojen hintoja ihan merkittävästikin. Petterin kanssa jaan huolen myös tolkuttomista invavessavaatimuksista. Helsingissä olisi valtavasti kysynytää aivan pienille yksiöille, mutta sellaisten rakentaminen on mahdotonta, kun ne parikymmentä liikenevää neliötä menevät jo eteiseen ja invavessaan, suurimmassa osassa tapauksista turhaan.
Minusta liikuntarajoitteinen-sanan jälkiosa tarkoittaa nimenomaan sitä, että henkilöllä on tiettyjä rajoitteita, jotka rajoittavat hänen elämäänsä. Yksi tällainen rajoite on se, ettei julkisella kulkuneuvolla liikkuminen ole helppoa, ei ehkä aina edes mahdollista. On kaunis ajatus pitää yllä illuusiota siitä, että rajoitteet voisi ja pitäisi eliminoida niin, etta liikuntarajoitteinen ihminen voisi elää kaikilta osin "tavallista" elämää. Kuitenkin tuo on juuri sitä – illuusio, jolla yritetään jollain tavalla kieltää tai peittää rajoitteisuus. Oikea ratkaisu ei ole käyttää yhteisiä resursseja siihen, että kaikkia ryhdytään kohtelemaan liikuntarajoitteisena (eli rakennetaan ne invavessat jokaiseen pikkuyksiöön ja 20 asiakaspaikan kulmabaariin, jonne saattaa ehkä kerran kymmenessä vuodessa tulla joku pyörätuolin kanssa).
Ainoa lähipiirini kuulunut liikuntarajoitteinen henkilö oli mummoni, joka vanhetessaan ryhtyi ensin kulkemaan kepin kanssa, sitten rollaattorin ja lopulta pyörätuolin. Ratikalla han matkusti säännöllisesti vielä keppiaikaan, mutta totesi sitten rollaattoriajan alkaessa, että kaupunkireissut täytyy jatkossa tehdä taksilla. Kommenttiin ei liittynyt katkeruutta, vaan hän piti sitä itsestäänselvyytenä eikä millään lailla odottanut tai olettanut, että nelosen ratikasta ruvetaan rakentamaan sellaista, etta hän pääsee sinne rollaattorinsa kanssa itsenäisesti ja kätevästi. Minusta hänen ajattelutapansa ja arvomaailmansa olivat kohdallaan. Toki vanhan ihmisen on helpompi omalla elämänkokemuksellaan hyväksyä tuollainen kehitys, tai taantumus, osana normaalia elämänkaarta. Vaikeampaa se varmasti on nuorelle tai työikäiselle, joka yllättäen joutuu pyörätuoliin. Minulle se ainakin olisi vaikeaa, mutta tuskinpa silti lähtisin vaatimaan miljoonainvestointeja.
Lähden siitä, että yhteiskunnassa eletään enemmistön ehdoilla ja vähemmistöä kunnioittaen. Vähemmistöjen huomioonottamisessa on kuitenkin rajansa, ja ne tulevat vastaan esimerkiksi silloin, kun huomioonottaminen aiheuttaa vähäistä suurempaa haittaa enemmistölle tai kohtuuttomia kustannuksia yhteiskunnalle. Vaikka asia on vaikea ja kiusallinen, raja täytyy kyetä vetämään johonkin ja siitä on voitava myös keskustella.
Olen samaa mieltä j-lu:n kanssa siitä, että esteettömyyden lisäkustannukset pitäisi selvittää ja sitten pohtia, onko järkevää satsata vai ei.