Sillä kuten sanottu, keltaisen/viivan pituutta ei voida muuttaa sillä se on selkeyden vuoksi vakio. Vakiossa ei kuitenkaan ole huomioitu raitiovaunujen pidempää pysähtymisaikaa, joten käytännössä tietyissä tilanteissa (esim. lehtien liukastama rata) raitiovaunun on ohitettava S:ksi jo vaihtunut opastin tai pysähdyttävä osittain risteyksen päälle. Toisin sanoen kuljettajan on joko rikottava lakia tai lähestyttävä joka valoja aina 10-20 km/h nopeutta.
Tähän ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu ja se on nimenomaan etuusopastimellisten valojen käyttäminen aina. Vaatii tietysti sen, että on halu toteuttaa sillisalaatin sijaan kaupunkiin sellainen valojärjestelmä, jonka kanssa tämä onnistuu.
Eurooppalaistasoisesti toteutetussa valojärjestelmässä kuljettaja pystyy ennakoimaan nuolen tulon, mutta myös sen menettämisen.
Esimerkiksi Tampereella käytössä olevassa valojärjestelmässä pisteopaste annetaan 8 sekuntia ennen nuolta. Näin nuolen tulo on mahdollista ennakoida itse opasteesta. Tätä täydentää valojen toiminnallisuuden tunteminen, eli kun kuljettaja tietää valojen tunnistuspisteiden sijainnin voi heti pyyntikelan (joka useimmiten on edellisen opastimen kohdalla tai opastinta edeltävän pysäkin kärjessä) kohdalta tarkkailla seuraavaa opastinta ja päätellä tuleeko pisteopaste normaalisti vai ei. Näin tuon kahdeksan sekunnin lisäksi on pelivaraa ennakoida valojen toimintaa.
Vastaavasti normaalisti toimiessaan kun valot ovat tehneet nuolen, pysyy nuoli ja etuus siihen asti kunnes vaunu tulee opastimen luona olevalle kuittikelalle tai jos tämä ehto ei täty, niin nuoli pysyy 60 sekuntia (muutamassa paikassa tähän on poikkeus, mutta kuljettaja tuntee ne). Jos vaunu siis jostakin syystä jää pyynti- ja kuittikelan väliselle osuudelle esim. muiden ajoneuvojen sekoilun vuoksi, tietää kuljettaja, että etuus purkautuu 60 s pyynnin jälkeen. Näin vaakaviivan tuloon osaa varautua, kun ohjaamossa sekuntien kulku on kuitenkin nähtävissä eri kelloissa.
Näin siis vaakaviivan pamahtaminen ei yllätä, koska pyynnin jälkeen kuljettaja tietää nuolen pysyvän tiettyyn pisteeseen asti.
Eli kun nämä edellä kuvatut järjestelyt ovat käytössä, pystyy kuljettaja ennakoimaan nuolen tulon sekä sen menettämisen. Näin linjanopeudet sekä opastimien lähestymisnopeus pystytään pitämään korkeina, eikä aina tarvitse pelata varman päälle ja ajaa hiljaa varmuuden vuoksi.
Etuusopastimen ohella keskeistä on siis fyysisten tunnistimien käyttö. Näin valot toimivat aina oikein kaikille radalla liikkuville kulkuneuvoille ja paikannuksen heitot tai toimimattomuus ei sotke ajoa, kun sitä ei käytetä.
Fyysisten tunnistimien hyöty on myös se, että poikkeustilanteissa (jos vaikka pysäkillä joutuu olemaan hetken) kuljettaja osaa pysäyttää vaunun siten, että se ei ole pyyntikelan päällä, eli seuraavan risteyksen valovaihetta ei oteta turhaan odottamaan vaunua, joka ei vielä tule. Samoin jos pysäkin tarkan pysähdyskohdan ylittää, tietää seuraavien varoitusvalojen syttyvän tai etuuspyynnön lähtevän. Tässä tilanteessa osaa esim. pitkän pysäkkiajan kanssa varoa nuolen menettämistä (jos vaikka pysäkkiaika venyy lähemmäs minuuttia).
Hämeenkadun sekakaistalla taas valot perustuvat paikannuksen eikä näissä ole etuusopastimia, joten valot toimivat miten sattuu, eikä niiden toimintaa voi kuin osittain yrittää päätellä muiden suuntien valoista. Ja jos paikannus ei ole käytössä tai toimi, niin kulku on vielä hankalampaa. Tässä siis hyvä esimerkki siitä, miksi paikannuksen perustuvia järjestelmiä ei tule lähtökohtaisesti käyttää. Onneksi Tampereella on kuitenkin vain tuo yksi katuosuus tällä järjestelyllä, joten sen vaikutus aikatauluihin on hallittavissa.
Eli oikein toteutettu valojärjestelmä helpottaa todella paljon kuljettajan työtä ja mahdollistaa aidon ennakoinnin. Valojen toiminta ei siis ole sattumankauppaa vaan täysin ennakoitavissa. Näin myös ajamisen voi oikeasti sovittaa järkeväksi liikennetilanteeseen nähden, eikä vaaratilanteita tarvitse pelätä samalla tavalla.