Vs: Re: Mitenkähän muissa maissa on julkisen liikenteen tilanne?
Nuoret, jotka ovat kasvaneet kapitalistisessa yhteiskunnassa, elävät eräänlaisessa arvotyhjiössä. Millään ei ole mitään väliä, ei ole arvoja tai ihanteita mitä toteuttaa elämässä. Vain nautinto, hetken nautinto on itseisarvo. Vanhemmilla sukupolvilla on sentään vielä moraalia ja arvomaailmaa, joka on opittu parempina aikakausina. Joku on sanonut, että yhteiskunnan kehityksen taso näkyy siinä, kuinka se kohtelee kaikkein vähäosaisimpiaan.
En näe suoraa yhteyttä kapitalismin / markkinatalouden ja arvotyhjiön välillä. Minusta arvotyhjiö on kyllä tietyssä mielessä totta (tosin en usko että esim. 1970-luvun Suomessa olisivat asiat olleet paremmin: yhteiskunta oli läpipolitisoitunut, ihmisiä syrjittiin mielipiteiden ja puoluekannan perusteella jne.), mutta oma näkemykseni on, että tämä johtuu siitä, että sosialismin ihannoima valtiokeskeinen ajattelumalli johti siihen, että kaikki vastuu ulkoistettiin yhteiskunnalle.
Mikä muu mahdollistaa puhtaan hedonismin kuin se, että ei tarvitse itse henkilökohtaisesti tuntea mitään myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan? Jos suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaa köyhän tai sairaan, ajatellaan että on täysin legitiimiä jättää hänet sillensä, koska on yhteiskunnan tehtävä huolehtia vähäosaisista. Minusta tämä on julmaa.
Itänaapurissahan tämä näkyi puhtaimmillaan. Kuulemani mukaan edes talojen porraskäytävien siisteydestä ei kukaan piitannut, kun se oli yhteiskunnan tehtävä. Oma asunto kyllä pidettiin tip-top -kunnossa sen mukaan kuin kullekin oli mahdollista.
Arvotyhjiö on siis käsitykseni mukaan mahdollinen missä tahansa yhteiskunnassa jossa yksilöllä on mahdollisuus laistaa itse tuntemasta henkilökohtaista vastuuta. Äärikapitalistisessa yhteiskunnassa arvotyhjiöön voi päätyä sellainen äkillisesti, usein ansiottaan vaurastunut ihminen, jolta puuttuu kunnon kotikasvatus. Keskiluokalla ei yleensä ole tällaiseen mahdollisuutta. Itsestä huolehtiminen kasvattaa usein myös sosiaalista mielenlaatua, jolloin pystyy empatisoimaan paremmin niitä jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään yhtä hyvin. Sosialistisessa / kommunistisessa diktatuurissa puolestaan kenenkään ei oleteta tuntevan henkilökohtaista vastuuta mistään vaan yhteiskunta huolehtii kaikesta. Voi vain arvata kummassa yhteiskuntatyypissä on enemmän moraalityhjiössä eläviä ihmisiä. Sitä ilmeneekö moraalityhjiö piittaamattomana rahankäyttönä vai julmuutena muutenkin köyhissä oloissa lienee turha moralisoida. Samasta ilmiöstä siinä kuitenkin on kyse, eikä köyhyys ole mitenkään automaattisesti moraalisempaa kuin rikkaus.
Selvennykseksi täytyy sanoa, että sosialisteilla on ollut merkittävä rooli 1800-1900 -luvuilla, erityisesti suurissa reformeissa, joilla on rakennettu Suomesta(kin) hyvinvointivaltio. Tätä ei sovi kiistää. Liike sai alkunsa aidoista epäkohdista ja onnistui luomaan toivoa. Ongelmat syntyvät vain siitä, että kauniista lupauksista huolimatta sosialismi ideologiana korostaa yhteistä vastuuta, ei yksilön vastuuta.
Siitä lienemme kyllä samaa mieltä että hedonismi, hetken nautinto ja ympäröivien ihmisten laiminlyönti ei ole moraalisesti kestävä tapa elää.
Hedonismiin voi vain ajautua monella tavalla kuten seuraamalla turhanpäiväistä pintajulkisuutta tai sitten siksi että ympäröivät olot ovat muuten niin ahdistavat eikä ole saanut kunnon eväitä elämälle. Yhteiskuntajärjestys ei ole ratkaiseva vaan kotikasvatuksen laatu, perusarvot ja niiden kunnioitus.
Tässä mielessä 1980-luvun Suomi oli paljon edellä 2000-luvun Suomea, jossa sosiaaliturvaa on ajettu alas, eikä ketään kiinnosta suomalainen köyhyys. Jokainen on oman onnensa seppä, ja jos joku ei ole, niin ei ole minun ongelmani vaan ihmisen omaa syytä, ajatellaan. Pääasia, että veronalennuksia tulee tilille ja omat asiat ovat kunnossa. Pahoinvointi lisääntyy koko ajan suomalaisilla, masennuslääkkeitä kuluu ja mielenterveyshuolto on retuperällä, varsinkin nuorilla, mutta miksei myös vanhemmillakin. Yhteiskunta on vain liian rankka, ihmiset eivät jaksa. Kilpailu ei välttämättä ole ihmiselle luontaisin tapa, alkuasukkaillakin on välittävät heimoyhteisönsä. Nykyihminen on kovin irrallinen tässä kaikessa, eikä ymmärrä miten yhteiskunta toimii.
Tämä herättää monensuuntaisia ajatuksia...
Muistikuvani mukaan 1980-luvun Suomi ei ollut mikään paratiisi vaan armottoman tylsä itäeurooppalainen valtio, jossa oli kaksi sosialistitaustaisten poliitikkojen johtamaa valtiollista TV-kanavaa ja uutisetkin olivat (MTV:n uutisia lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän valtiollisessa kontrollissa. Lehdistökin oli pitkälti vallanpitäjien talutusnuorassa. Yhteiskunta yleisestikin oli melkoisen säädösviidakon kahlitsema. Verot olivat korkeat, samoin hintataso, ja vientiteollisuuden kilpailukykyä hoidettiin säännöllisin devalvaatioin eli ottamalla ostovoimaa kuluttajilta ja antamalla se näin epäsuorana vientitukena suurteollisuudelle.
En ole mitenkään varma, että edes sosiaalietuudet olisivat olleet mitenkään fantastiset. Ei ollut mitään opintorahaa vaan opinnot rahoitettiin korkotuetulla lainalla. (Itse 1992 alkaen opiskelleena pääsin ensimmäisten joukossa nauttimaan opintorahasta, josta ei alkuvaiheessa otettu edes ennakonpidätystä eikä inflaatio ollut ehtinyt purra pahasti sen ostovoimaan kuten vuosikymmenen lopulla oli jo tilanne. Olin siis pääosin itse varsin onnekas.) Lapsilisiä lähdettiin muistaakseni korottamaan vasta joskus 1980-luvun lopulla, siihen saakka ne olivat varsin niukat.
Mitä arvomaailmaan tulee, niin 1980-luvun loppupuolella koettiin myös se ensimmäinen juppikausi.
Jaksamisen puolesta 1980-90 -luvun vaihteen lama oli minusta tuhoisa. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin yhteiskunnassa vallitsi todellinen lama- ja kriisitunnelma. Koettiin että tämä on meidän sukupolvemme talvisota, josta on pärjättävä kiristämällä vyötä ja tekemällä entistä tehokkaammin työtä. Uskoisin että tuosta jäi suurimmalla osalla päälle armottoman työnteon eetos. Tehtiin nöyrästi töitä niska limassa jotta saatiin edes pitää työpaikka, palkasta ja eduista viis.
Omalle 1970-luvun alkupuolella syntyneelle ikäluokalleni (nk. generation X kuten jotkut sanovat) tämä lama osui juuri kriittiseen aikaan, hetkeen jolloin tajusi yhteiskunnasta riittävästi mutta oli vielä opintoputkessa. Sivusta saattoi seurata ympäröivän yhteiskunnan julmaa todellisuutta. Luonnollisesti työelämään siirryttyämme olimme valmiit tekemään töitä armottomalla tahdilla. Lama oli vielä mielessä pelotteena ja lisäksi takaraivossa vaikuttivat legendat siitä, että suomalainen ei työtä pelkää ja ei talvisodassakaan pysähdytty pohtimaan kaiken tämän mielekkyyttä, kun piti pelastaa kansakunta.
Nyt, vuosikymmen myöhemmin, kun generation Y alkaa näkyä työpaikoilla, oma ikäluokkani tuntuu ihmettelevän näitä tulokkaita, jotka asettavat hyvin tiukat rajat ylimääräiselle työnteolle ja joilla muutenkin on varsin korkeat odotukset työelämän laatutekijöiden suhteen. Tavallaan ihan tervettä kyllä, mutta niille jotka ovat tottuneet raatamaan tuollainen kuulostaa varsin kapinalliselta.
Tämän voisi nähdä vaikka niin että hedonismia esiintyy jonkin verran nuorimmassa ikäryhmässä, joka ei ole kokenut lamaa mutta on nähnyt läheistensä tekevän työtä rankkaan tahtiin. Varmaan tämä on jättänyt vaikutuksensa ja halun myös nauttia elämästä. Jaksamisongelmat taas tulevat vastaan vähän vanhemmassa sukupolvessa, joka ei ole ikinä päässyt helpon elämän makuun. Keski-ikäiset ja vanhemmat taas ovat eläneet läpi työelämän murrokset, tehostamiset, IT:n tulemisen jne., mikä ymmärrettävästi on ollut suuri murros ja vaatinut monelta veronsa.
Sosiaaliturvan suhteen kyllä 1990-luvulla tehtiin karsintaa, mutta en usko että edeltävä aikakaan oli paratiisi. Suomalainen hyvinvointisektori sitäpaitsi mielestäni kärsii tehottomuudesta vielä enemmän kuin resurssien puutteesta. Organisoitikyvyt eivät ole julkisella sektorilla kummoiset ja hidas julkinen päätöksenteko haittaa toiminnan joustavoittamista. Jos palvelut saataisiin rationalisoitua (väkeä pois yliresursoidusta hallinnosta, tekemään itse hoitotoimenpiteitä), niin pienellä lisärahoituksella tämän päälle voitaisiin varmaankin heilauttaa nykyisin selvästi alisuoriutuvat julkiset palvelumme Euroopan kärkijoukkoon, missä ne eivät tällä hetkellä ole.
Summa summarum: ei nykyinen Suomi ole ihannevaltio, mutta eivät ennen asiat välttämättä olleet radikaalisti paremmin. Ihmisellä vain on kaipuu jotain utooppista tilaa kohti, jollaista ei välttämättä koskaan ollutkaan: aika kultaa muistot. Kaikille epäkohdille löytyy periaatteessa rationaaliset selitykset ja todennäköisesti oikeilla poliittisilla päätöksillä niille voitaisiin tehdäkin jotain. Mutta jos päädytään syyttämään ongelmista yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemista, uusliberalistisia arvoja, markkinataloutta tai jotain muuta näennäistä syntipukkia, niin silloin ei päästä pureutumaan todellisiin syihin ja seurauksiin vaan tehdään pehmoideologisesti motivoituja päätöksiä, joilla saadaan kyllä rahaa menemään ja vaikutetaan kivoilta äänestäjien silmissä, mutta ei oikeasti ratkaista niitä ongelmia. Poliitikot kautta aikain ovat olleet hyviä kitisemään ja moralisoimaan, mutta ongelmien ratkaisemiseen eivät aina eväät riitä niillä, joilla on parhaat puhujanlahjat, oikeamielisimmät mielipiteet ja suurin suosio.
