Helsinkiläinen megarakentamishanke tyssää, kun urakoitsija vetäytyy. Ollaan takaisin lähtötelineissä paitsi ettei olla edes lähtötelineissä, vaan housut kintuissa jossain perämetsän huussissa. Quelle suprise! ja mitäs nyt tehdään?
Jos kaupungin soisi jotain sekä Itäkeskuksen, Pasilan että Kalasataman epäonnistumisista oppivan, niin että 1000m2 tontti ja 5000 kemmiä on sopiva projekti yhdelle taholle. Ja että viereisten tonttien rakentamisessa ei saa olla riippuvuussuhteita. Rakennuttajalle tai urakoitsijalle ei pidä antaa yhtään vipuvartta mihinkään ja se tarkoittaa nolla vipuvartta. Koska jos annetaan, sitä käytetään ja se on aina kuntalaisten vahingoksi.
Nämä ovat osaamattomien, laiskojen ja sinisilmäisten virkamiesten ihan itse rakentamia ansoja. Alueet on pystyttävä kaavoittamaan, tontit luovuttamaan niin, että riskejä toteutumiselle tai hankkeiden viivästymiselle ei ole. Se voi tarkoittaa että tonteista saa vähän pienemmän hinnan ja että kaikkea höpöhöpö-yhteisöllisyys-viherkattoa ei saada ujutettua toteutettavaksi, mutta se myös tarkoittaa, että paraatipaikoille ei jää vuosikausiksi jotain joutomaahetteikköjä ja asfalttikenttiä loskassa satoja metrejä tarpovaa joukkoliikennevaihtajaa ihmetyttämään.