Aluepolitiikkaa

Liikennepolitiikkaa

Jos halutaan, että tässä maassa on jonkinlainen koherentti liikennepolitiikka, pitäisi valtion ainakin konseptuaalisesti määritellä millaisia liikennehankkeita voi olla olemassa (kaupunkiseutujen pikaraitiotiet ollen yksi kategorioista) ja mikä on valtion osuus sellaisten rahoituksessa. Samalla pitäisi laittaa kuntoon aiheeseen mahdollisesti liittyvä lainsäädäntö ettei tarvitsisi selvittää pykäliä erikseen joka hankkeen yhteydessä.
Juuri näin. Liikenneministerin keskiviikon puheen perusteella tämä näyttää olevan vihdoin ymmärretty myös asiasta vastuussa olevassa ministeriössä.

Tätä voi spekuloida poliittisena riemuvoittona ja pisteiden keräämisen perusteena tai sitten asiaperustein. Joka tapauksessa nyt ollaan uusimassa Henkilöliikennelakia, mihin pakottia EU-asetus. Mutta on jouduttu pohtimaan myös ympäristövaikutuksia ja erityisesti liikenteen päästöjen vähennyksiä, siihenkin pakottavat EU:n puitteissa tehdyt sopimukset.

Kokonaisuudessaan nämä kaksi asiaa pakottavat pohtimaan joukkoliikennettä toiminnallisten tavoitteiden näkökulmasta. Tähän saakka on voitu tehdä osapuolille sopivia sopimuksia ja ratkaisuja, koska kustannusten ja tulosten merkitys ei ole ollut tärkeä. Voivathan kaikki kuitenkin ostaa auton ja liikkua sillä, joten on voitu tehdä miljardihankkeita, jotka eivät lisää joukkoliikenteen käyttöä, vähennä autoilua eivätkä vaikuta energian kulutukseen tai päästöihin.

Niinpä valtiovaltakin on voinut suhtautua asioihin jokseenkin hällä väliä -tyyliin. Ei ole ollut päämääriä eikä tavoitteita eli ei ole ollut liikennepolitiikkaa. Kunnat tehköön mitä haluavat, jälkikäteen voi sitten katsoa, onko jotain muodollista tukirahaa jaettavana. Tällaisessa liikennepolitiikan tyhjiössä on tultu siihen missä ollaan: rahaa on mennyt paljon ja autoilun osuus on kasvanut.

Antero
 
Liikennepolitiikka on ollut hakoteillä, se on totta. Tienrakennus on saanut hyvin paljon painoarvoa. Laillisia esteitä raitiotien rakentamiselle ei kuitenkaan ole, tai en ole niistä tietoinen. Ongelmana on tietysti osittain se, että valtiolla ei ole vakiintunutta käytäntöä miten ko. hankkeita rahoitetaan.

Sekä läntinen kehä että rantaväylä kertovat mielestäni omaa kieltään. Tampereen kaupunki oli erittäin aktiivinen rantaväyläasiassa ja kuinkas kävikään? Valtiolta saatiin 30% hankkeeseen. Tämä kertoo mielestäni jo aika paljon. Sen takia en vain täysin usko ajatusta, että näissä asioissa Tampere olisi jonkinlainen uhri tai kiusattu, vaan se on ympäristökuntiensa kanssa ajanut voimakkaasti tienrakennusta. Rantaväylä nk. "30%"-hankkeena on mielestäni oivallinen osoitus priorisoinnista. Mikä olisi estänyt ottamasta sen tilalle Mansen ensimmäistä ratikkalinjaa? Kehän lobbauksen tarina on mielenkiintoinen ja nimenomaan vahvistaa jo aiemmin sanotun: tietä haluttiin, tietä saatiin. Sinänsä en epäile hankkeen tarpeellisuutta, enkä edes valtakunnallisuutta, sillä kyse on vt3-tiestä Hki-Tre-Vaasa. Suurin hyötyjä on toki Pirkanmaa.

Sinällään jo em. on tavallaan kaipaamasi ennakkotapaus. Samoin länsimetro.
Kysymykseesi suunnitelmien lobbaamisen tarpeesta voin todeta, että jos hankkeet halutaan priorisoida, niitä pitää lobata, siinä missä moottoriteitä tai yliopistoja. Eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen, asia on vain otettava poliittiselle agendalle Tampereella ja tehtävä ehdollisia päätöksiä ja alettava neuvottelemaan. Onko tähän halua?

Ja Helsingin junaradoista: muotoilit asian hienommin, mutta siis pidän liikkumisen tarvetta niin isona, että mainitsemani hankkeet ovat järkeviä.
 
Oltiin valtion liikennepolitiikasta sitten mitä mieltä tahansa, niin osittain kyllä taivun olemaan Kollin kanssa samaa mieltä siitä, mitä tulee Tampereen paikallisen raideliikenteen kehittämiseen. Poliittista yhteisymmärrystä ei ole löytynyt, selvitystyöt ovat sisältäneet uskomattomia mokia ja raidelinjausehdotuksetkin ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

Sinänsä ikävä asia, koska ainakin omasta mielestäni lähiraideliikenteen kehittäminen Tampereen seudulla on äärimmäisen kannatettava asia. Kylmä fakta kuitenkin on se, että valtio ei voi sitoutua merkittävään rahalliseen panostukseen sen perusteella minkälaista infoa Tampereen seudulta raideliikennehankkeista on tähän mennessä suollettu.

Koska suuria paikallisia raideliikennehankkeita on tähän mennessä valtion taholta käsitelty yksittäistapauksina, niin mielestäni Tampereenkaan ei kannattaisi jäädä odottelemaan sitä, että jossain vaiheessa käytännöt mahdollisesti muuttuvat, vaan puskea hankkeita eteenpäin. Edellyttäen luonnollisesti sitä, että seudulta löytyy yhteinen tahtotila lähiraideliikenteen kehittämisestä.
 
Sekä läntinen kehä että rantaväylä kertovat mielestäni omaa kieltään. Tampereen kaupunki oli erittäin aktiivinen rantaväyläasiassa ja kuinkas kävikään? Valtiolta saatiin 30% hankkeeseen.

Käsittääkseni tähän mennessä on saatu vasta poliittisia lupauksia jotka on yhtä helppo perua kuin antaa.

Rantaväylä nk. "30%"-hankkeena on mielestäni oivallinen osoitus priorisoinnista. Mikä olisi estänyt ottamasta sen tilalle Mansen ensimmäistä ratikkalinjaa? Kehän lobbauksen tarina on mielenkiintoinen ja nimenomaan vahvistaa jo aiemmin sanotun: tietä haluttiin, tietä saatiin. Sinänsä en epäile hankkeen tarpeellisuutta, enkä edes valtakunnallisuutta, sillä kyse on vt3-tiestä Hki-Tre-Vaasa. Suurin hyötyjä on toki Pirkanmaa.

Paitsi että rantaväylän tunnelihanke on vähän samanlainen paikallinen kiinteistökehityshanke kuin kehärata Vantaalla. Toki on kiva saada asuntoja rantaan, lähes keskustaan, ja painaa häiritsevä liikenne tunneliin pois näkyvistä. Mutta varsinaisia liikenteellisiä hyötyjä ei rantaväylän tunnelista tule. En vastusta tunnelia sinänsä jos sellainen halutaan rakentaa, mutta en ymmärrä mitä valtakunnallista vaikutusta sillä on, mikä oikeuttaisi valtion kukkarolla käymisen. Teoriassa tämä olisi subventiota asuntojen neliöhintoihin, mutta kun nämä kuitenkin määräytyvät markkinoilla, niin käytännössä alueen rakentava rakennusliike korjaa hyödyt itselleen. Kaupunki hyötyy toki miljöön parantumisena, mikä saattaa olla jonkin arvoista, mutta valtio ei hyödy tästä hankkeesta yhtään mitään.

Kehätie oli aidosti valtakunnallinen hanke ja poistaa vielä tänä syksynä valmistueessaan oikeasti pahoja liikenteellisiä pullonkauloja, mutta sen rahoituksen saaminen oli varsin kaukana tuosta suoraviivaisesta ilmauksestasi, että pyydettiin ja saatiin. Hankkeen hyödyt muodostuvat osittain helpottuneesta työmatkaliikenteestä Nokian ja Ylöjärven suunnasta Tampereelle, mutta hyvin merkittävä hyötyjä ovat tietä pitkin kulkevat rekkakuljetukset, joita uusi moottoritie helpottaa ja nopeuttaa. Nämä kuljetukset suuntautuvat pääosin Etelä-Pohjanmaan suuntaan, jonka (maantie)logistinen aseman parani kertaheitolla.

Mikseikö sitten voitu esittää rantaväylän tunnelin sijaan (jota muuten ensi vaiheissa kutsuttiin "Tampellan pitkäksi tunneliksi" kaavoitettavan alueen mukaan, vrt. Marja-radan muuttuminen neutraalimmaksi kehäradaksi hankkeen edetessä) ensimmäisen pikaraitiotieradan rakentamista? No, ensiksi pikaraitiotiellä ei ole voimakasta lobbauskoneistoa takanaan, esim. rakennusliikkeitä. Osa vastustuksesta lienee vanhojen ihmisten muutosvastarintaa, kun ei haluta tehdä isoja investointeja pelossa että oma asema heikkenee (vrt. taloyhtiössä vanhimmat ihmiset ovat yleensä vähiten kiinnostuneita kiinteistöremonteista ja vastaavista), mutta uumoilen että taustalla on myös auto/tie-lobbyn pelko, että investointeja suunnataan joukkoliikenteeseen eikä tiehankkeisiin. Ja bussifirmat tietty pelkäävät että bisnes lähtee heiltä raiteille.

Käytännössä tämän kokoisessa kaupungissa ihmiset liikkuvat samoissa piireissä (puoluejärjestöt, yhdistykset jne.) ja keskustelevat keskenään, ja monella taholla on piilotettuja intressejä sen puolesta, että raideliikennettä ei toteuteta. Tienrakentajat haluavat rakentaa tietä, bussifirmat ajaa perinteisiä vuorojaan vanhaan malliin jne. Raideliikennehankkeen takana ei ole yhtä voimakkaita yhteisiä intressejä, jotka pakottaisivat eri tahot yhteistyöhön hankkeen toteuttamiseksi. Valitettavasti. Mutta en ryhdy pessimistiksi: kyllä se raideliikenne sielä vielä saadaan, kun vanhan polven päättäjät eläköityvät ja vievät kytkynsä mukanaan. Nuoret ymmärtävät paremmin mitä ympäristön eteen täytyy tehdä.

Ja Helsingin junaradoista: muotoilit asian hienommin, mutta siis pidän liikkumisen tarvetta niin isona, että mainitsemani hankkeet ovat järkeviä.

Ehkä turha väitellä tästä. Nuo radat ovat jo olemassa enkä ole kyseenalaistanut esim. nykyisten lähiliikenneratojen tarvetta. Se kauneusvirhe tuossa kommentissasi on vieläkin, että "pidät liikkumisen tarvetta" riittävän isona. Oikeasti pitäisi olla tutkittua tietoa prospektiivisen liikenteen matkustajamääristä päätösten pohjaksi. Kyse ei ole makuasiasta ja omista mieltymyksistä vaan numeroista suhteessa investoinnin suuruuteen. Ja oikeastaan tuo viimeinen pointti on se avainasia: ensin pitää selvittää kuinka paljon matkustajia odotetaan suunnitellulle joukkoliikenneyhteydelle ja sitten valitaan sopivin teknologia. Minun näkemykseni on, että Helsingin seudun uusiin hankkeisiin sopivin teknologia olisi pikaraitiotie, sillä se riittäisi täysin hyvin ajateltavissa oleville liikennemäärille ja olisi paljon edullisempi kuin nyt puuhaillut raskaammat ratkaisut.

Poliittista yhteisymmärrystä ei ole löytynyt, selvitystyöt ovat sisältäneet uskomattomia mokia ja raidelinjausehdotuksetkin ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

Hanke on edennyt takkuisesti kun poliitikoilla ei ole minkäänlaista realistista käsitystä joukkoliikenteestä. Mielestäni tämä on heijastunut suunnitteluun, jossa on pyritty välttämään asioita jotka tiedetään poliittisesti ongelmallisiksi. Samalla on vesitetty monta hyvää ajatusta. Jälkiviisaudella voi sanoa, että yksi kohta missä lähdettiin vikaraiteille on se, että esitettiin kallista tunnelia keskustan läpi eikä Hämeenkadun muuttamista raitiotiekaduksi. Uskoisin että suunnitelijat ajattelivat Hämeenkatuun puuttumisen olevan poliittisesti riskialtista. Niin ei kuitenaakn välttämättä ole, ainakaan enää. Tämän päivän Aamulehti kertoi pyörätiekokeilu-uutisoinnin yhteydessä, että yllättävän suuri osuus (sinänsä tilastollisesti ei 100 % uskottavan) katugallupin vastaajista kannatti Hämeenkadun muuttamista joukkoliikennekaduksi eli ilmeisimmin yksityisautoilun kieltämistä tai rajoittamista (autoilijoita oli tosin vastaajissa vain hyvin pieni osuus).

Kylmä fakta kuitenkin on se, että valtio ei voi sitoutua merkittävään rahalliseen panostukseen sen perusteella minkälaista infoa Tampereen seudulta raideliikennehankkeista on tähän mennessä suollettu.

En näe, että jos valtion liikennepolitiikka sanoisi että kaikista paikallisista raitiotiehankkeista valtion rahoitusosuus olisi esim. 30 %, tämä tarkoittaisi automaattista sitoutumista mihin tahansa suunnitelmiin, puolivillaisiinkin. Ei liikennepolitiikan kehittämistä pidä vältellä sillä, että pelätään sen luovan automaattisen kommitmentin kaikkeen mahdolliseen rahanmenoon. Sen sijaan valtion rahoitusmahdollisuuden realistinen olemassaolo pakottaisi pistämään suunnitelmat oikeasti kuntoon puuhastelun sijaan. Jos rahoituksesta ei ole tietoa, hommalta puuttuu tavallaan selkäranka. Prosenttiosuus ei ole merkittävä asia vaan kohtelun ennustettavuus.

Koska suuria paikallisia raideliikennehankkeita on tähän mennessä valtion taholta käsitelty yksittäistapauksina, niin mielestäni Tampereenkaan ei kannattaisi jäädä odottelemaan sitä, että jossain vaiheessa käytännöt mahdollisesti muuttuvat, vaan puskea hankkeita eteenpäin. Edellyttäen luonnollisesti sitä, että seudulta löytyy yhteinen tahtotila lähiraideliikenteen kehittämisestä.

En vaatinut että yksittäistapauksissa kuten Tampereen pikaraitiotien kanssa pitäisi jäädä odottelemaan. Totta kai pitäisi lobata. Mutta lobbaus ei ratkaise liikennepolitiikan suurempia ongelmia. Tämän hankkeen jälkeen tulee muita. Ei koko politiikka voi perustua yksittäisten hankkeiden lobbaukselle vaan siinä täytyy olla jokin punainen lanka mukana.

Vaikka Tampereelle saataisiin pikaratikka innokkaalla paikallisella lobbauksella, en voisi silti olla täysin tyytyväinen koska näkemykseni on, että kaikkien samat kriteerit täyttävien hankkeiden tulisi olla toteuttamiskelpoisia samoin ehdoin. Hallinnon pitää toimia neutraalisti ja faktapohjaisesti, ei lobbauspohjaisesti.
 
Viimeksi muokattu:
Vs: Pisararata

Eli jos on päätetty, että Suomi pidetään asuttuna, niin sitten pulinat pois ja pohditaan, mitä on tehtävä mm. liikenneinvestoinneissa sekä liikennepalveluiden valtiontuissa. Minusta nyt ollaan sellaisessa tilanteessa, että on päätetty pitää Suomi asuttuna, mutta ei haluta tehdä ja maksaa sitä, mitä se päätös edellyttää.

Kaupungistuminen ja työpaikkojen keskittyminen ja erikoistuminen ajavat kehitystä täysin päinvastaiseen suuntaan. Muuttotappioalueiden "asuttuna pitäminen" mahtipäätöksellä on perin kallista. Ei taida olla suuri yllätys, jos tuo jää päättäjien juhlapuheeksi. Suomen kokoiseen maahan voi perustaa Oulun yliopiston ja teknologiakeskittymän kerran tai kaksi, mutta populaatiota ei mitenkään riitä tällä ja lisääntyvällä keskittymisen asteella joka notkoon. Voihan tietysti olla, että öljyhuipun ohitus ja maailmantalouden romahdus tuottavan tilanteen, jossa paikallisen maatalouden merkitys ja maan arvo nousevat. Silti on vaikea kuvitella, että työvoiman tarve lisääntyisi ja että keskittymiskehitys kääntyisi.
 
Viimeksi muokannut moderaattori:
Vs: Pisararata

Anteron pointti oli erittäin hyvä. Jos halutaan muuttaa aluepolitiikkaa niin sitten muutetaan aluepolitiikkaa. Mutta jos aluepolitiikka on mitä on, niin on väärin ryhtyä mestaroimaan sitä liikennepolitiikan nimissä.

Kaupungistuminen ja työpaikkojen keskittyminen ja erikoistuminen ajavat kehitystä täysin päinvastaiseen suuntaan. Muuttotappioalueiden "asuttuna pitäminen" mahtipäätöksellä on perin kallista. Ei taida olla suuri yllätys, jos tuo jää päättäjien juhlapuheeksi. Suomen kokoiseen maahan voi perustaa Oulun yliopiston ja teknologiakeskittymän kerran tai kaksi, mutta populaatiota ei mitenkään riitä tällä ja lisääntyvällä keskittymisen asteella joka notkoon. Voihan tietysti olla, että öljyhuipun ohitus ja maailmantalouden romahdus tuottavan tilanteen, jossa paikallisen maatalouden merkitys ja maan arvo nousevat. Silti on vaikea kuvitella, että työvoiman tarve lisääntyisi ja että keskittymiskehitys kääntyisi.

Minusta tämä on vähän turhan pessimistinen näkemys, ja vaikuttaisi perustuvan siihen näköharhaan, että kuvitellaan että Helsingin ulkopuolinen Suomi on olemassa vain maataloutta varten ja sen varassa. Paha virhe! Suomessa maataloudesta saa elantonsa melko pieni %-osuus väestöstä. Maakunnissa on teollisuutta, palveluita, kauppaa jne. ihan siinä kuin Helsingissäkin, tietysti suhteessa väkilukuun. Jotkut elinkeinot keskittyvät kasvukeskuksiin, toiset eivät niinkään. Tuntuu että vähän turhan uskonnollisesti on omaksuttu jonkun Richard Floridan näkemyksiä "luovasta luokasta". Floridalla on joitakin kiinnostavia ajatuksia, mutta mitä pidempään tässä seuraa maailman menoa, sitä enemmän tuntuu siltä, että nuo näkemykset ovat vain kapea heijastus todellisuudesta, joka on paljon monimuotoisempi. Ja Floridan suomalaiset seuraajat tuntuvat olevan harvinaisen yksisilmäisiä vetämään yhtäläisyysmerkit helsinkiläisyyden ja "luovan luokan" välille poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä.

No, mikä sitten olisi järkevää aluepolitiikkaa? Jos Suomi halutaan pitää asuttuna, niin silloin täytynee kai lähteä siitä ajatuksesta, että Suomi kykenee ylläpitämään noin tusinan verran maakuntia ja niiden keskuskaupungit. Osa maakunnista ja niiden keskuskaupungeista pärjää loistavasti, osa kohtalaisesti ja jotkut kituvat mitenkuten henkitoreissaan. Mutta ei mitään maakuntaa voi vain sulkea. Maakuntia tulisikin kehittää voimakkaammin niiden keskuskaupunkien ympärille. Uskon, että Suomelle ei ole ylitsepääsemätöntä ylläpitää tällaista kaupunkiverkkoa, jos kuhunkin kaupunkiin löydetään oikeanlaiset kehittämiskeinot, jotka ovat jossain suhteessa väestön määrään, etäisyyksiin ja käytettävissä oleviin resursseihin. Onhan parempi jos maakunnasta haja-asutusalueelta muutetaan maakunnan keskuskaupunkiin parempien työmahdollisuuksien toivossa kuin että täytyisi muuttaa toiselle puolelle maata. Lyhyempi muuttomatka on inhimillisempi, kun vanhat verkostot (suku, kaverit yms.) säilyvät tiiviimpinä. Samoin asumiskulut ovat pienemmät kuin jos koko Suomi keskittyisi yhteen paikkaan. Työpaikkojakin syntyy ennemmin tai myöhemmin, jos jollekin paikkakunnalle keskittyy riittävästi työvalmista väestöä, jolla on ajanhetken kannalta oikeanlainen koulutus. Lisäksi uusi tekniikka helpottaa organisaatioiden hajasijoittumista, joten käytännöllisiäkin esteitä on poistumassa.

Maakuntakeskuksen elinvoiman kannalta minusta aivan olennaista ovat riittävä ja oikeanlainen työvoiman tarjonta, oikeat koulutus- ja täydennyskoulutusmahdollisuudet sekä liikenneyhteydet ja toimiva logistiikka. Edullinen kustannustaso on lisäbonus.

Siispä aluepolitiikalla tulisi taata että ihmisillä on mahdollisuus tavalla tai toisella jäädä halutessaan omaan maakuntaan, että koulutusta on tarjolla ja että liikenneyhteydet ja tavarankuljetukset toimivat.

Suurimmissa maakuntakeskuksissa yliopistolla on äärimmäisen tärkeä rooli, pienemmissä taas ammattikorkeakoululla ja ammatillisilla oppilaitoksilla. Suomen hajautettu yliopistolaitos on ollut suuri vahvuus nimenomaan aluepolitiikan kannalta, mutta harmillista kyllä senkin päätöksenteko on liian keskittynyttä, jotta yliopisto ja ympäröivä maakunta toimisivat täydellisessä symbioosissa. Siksi yliopistot tulisikin maakunnallistaa.

Liikenteen ja logistiikan kannalta kaikki maakuntakeskukset tulisi kytkeä valtakunnalliseen liikenneverkkoon siten, että niiden tavoitettavuus on mahdollisimman hyvä. Pelkästään yhteydet Helsinkiin eivät riitä vaan maakuntakeskukset on kytkettävä myös toisiinsa suoraan siellä missä tämä on luonnollista ja järkevää. Lienee täysin realistinen tavoite, että kaikkiin maakuntakeskuksiin olisi jonkinlainen nopea junayhteys, siitäkin huolimatta että se ei ole välttämättä kaikkialla itsekannattavaa liiketoimintaa.

Maakuntien sisällä liikenne ja muut toiminnot organisoitaisiin paikallisten vaatimusten mukaisesti. Sama resepti ei toimi Kainuussa, Lapissa ja Varsinais-Suomessa. Siksi päätösvalta pitäisi saada maakunnille itselleen.
 
Vs: Pisararata

Suomessa maataloudesta saa elantonsa melko pieni %-osuus väestöstä.

Nimenomaan, enkä usko tämän lisääntyvän vaikka jonkun sortin talouskatastrofin tai öljykriisin seurauksena ruoan tuonnin tilanne muuttuisi.

Maakunnissa on teollisuutta, palveluita, kauppaa jne. ihan siinä kuin Helsingissäkin, tietysti suhteessa väkilukuun.

Nimenomaan, ja nämä ovat olleet viime vuosikymmenet keskittymässä. En tarkoittanut edellisellä kommentilla mitään 'luovan luokan' informaatioarkkitehtikiitäjiä, vaan vaikkapa tavallisia opetus- ja hoitoalan työntekijöitä, virkamiehiä sun muita toimihenkilöitä, teollisuuden työntekijöitä jne., joiden työpaikat ovat keskittymässä kaupunkeihin. Näinhän on käymässä monessa muussakin paikassa maailmassa. Hyvä, jos maakuntakeskukset saadaan menestymään ja jos Suomen asuttuna pitämisellä tarkoitetaan tätä, niin hyvä niin. Aika monta pienempää paikka silti tyhjenee.
 
Vs: Pisararata

Hyvä, jos maakuntakeskukset saadaan menestymään ja jos Suomen asuttuna pitämisellä tarkoitetaan tätä, niin hyvä niin. Aika monta pienempää paikka silti tyhjenee.

Minusta ainakin tuohon olisi tähdättävä. Aika pitkältihän varsinainen maaseutu on jo tyhjentynyt.

Harmillisen monilla varmaan kuitenkin kiiltelee mielissä näkemys, että aluepolitiikka = maatalouspolitiikka. Pätee sekä aluepolitiikan puolustajiin että vastustajiin. Liian vähän on ainakin minusta kiinnitetty huomioita nimenomaan maakuntakeskusten elinvoimaisuuteen.
 
Aiheen ohi,...
Siksipä siirränkin tähän ketjuun Pisaraketjusta.
...mutta minulla ei sen kummempaa ongelmaa kuin avoimien shekkien kanssa yleensäkään siinä että joku on sitä mieltä että joka niemen notko ja saarelma pitää pitää asuttuna, ja se maksaa mitä maksaa. Minulla on ongelma poliitikkojen kanssa joidenka mielestä tämä ei johda korkeampaan veroasteeseen tai työttömyysasteeseen. Se että onko se tuon hinnan arvoista on tietenkin arvovalinta, ja näistä voi aikuiset järkevät ihmiset olla eri mieltä.
Lakimiesystäväni huomautti, että Suomen pitäminen asuttavana on itse asiassa määritelty jo perustuslaissa. Siellä 9 §:ssä lukee näin:
perustuslaki sanoi:
Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa.
Tämän ohella lainsäädäntömme antaa jokaiselle kansalaiselle tukun oikeuksia, eikä näitä oikeuksia ole rajattu alueellisesti. Sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että oikeus terveydenhuoltoon ei olisi voimassa märitellyillä alueilla Suomessa. Jos ei olisi, silloinhan perustuslain vapaus valita asuinpaikka ei olisi voimassa.

Eli tämä arvovalinta on tehty varsin vankalla tasolla, joten ne, jotka vaativat maaseudun tyhjentämistä, ovatkin perustuslain vastustajia. ;)

En ota kantaa siihen, onko perustuslaki oikeassa vai väärässä ja mitä perustuslain toteuttaminen maksaa. Kun en tiedä. Mutta sen osaan sanoa, että ei maaseudun tyhjentämisenkään malli toimi. Maaseutu on kaupungille välttämätön tuottamaan niitä luonnonvaroja, jotka ovat kaupunkilaisen elinehto ja joita kaupunki ei tuota. Ja intuitiivinen käsitykseni on, että luonnon ja luonnonvarojen kanssa tullaan toimeen paremmin hajautumalla tasaisesti kuin sulloutumalla nykyiselle YTV-alueelle. Sillä kyllä Suomen kansa tänne hyvin mahtuu Töölön tai Kallion väestötiheydellä, joka on vielä kevyttä maailman suurkaupunkeihin verrattuna. Ja kaikki käyvät sitten vain Lidlissä ruokaostoksilla, koska Valio, Atria ym. ovat lakanneet toimimasta, kun kukaan ei ole niille tuottamassa enää raaka-aineita. Ja todennäköisesti Suomen kovapalkkaisimmat ovat töissä erakkotukikohdissa muutaman vesivoimalan valvomossa ja parissa kaivoksessa keskellä ei mitään. Paperikoneethan on myyt tai viety eukalyptusmetsiin.

Sitä vaan en hyväksy, että aluepolitiikkaa tehdään liikennepolitiikalla. Silloin luodaan sellaista mielikuvaa, että ongelma ei ole aluepolitiikassa vaan liikennepolitiikassa. Eivät juna- tai lentoyhteydet johonkin kaupunkiin ole kallitta, vaan se, ettei sillä kaupungilla ole elinvoimaisuutta. Elinvoimaisuuden puute ei ole liikenneyhteyksien vaan aluepolitiikan syy.

Antero
 
Lakimiesystäväni huomautti, että Suomen pitäminen asuttavana on itse asiassa määritelty jo perustuslaissa.

Se, että tulkitsee tuon tarkoittavan joka seudun pitämistä asuttavana, on aikamoinen arvovalinta. Miksi asuinpaikan valinnan vapaus muka tarkoittaisi, että jokainen Suomen neliömetri on kuuluttava valintamahdollisuuksiin? Eikö vastaava tulkinta olisi, että perustuslain mukaan minulla on vapaus muuttaa luoksesi asumaan, jos vain niin haluan. Ja rikkovatko kuntien kaavoitusmääräykset perustuslakia, koska ne sallivat asumisen vain tiettyyn paikkaan, mutta toisiin eivät? Johonkin on siis joka tapauksessa raja vedettävä. Lain tarkoitus lienee kuitenkin ollut se, ettei valtio voi yksittäiselle henkilölle osoittaa, missä tämän on asuttava. Saan siis valita tarjotuista asuinmahdollisuuksista vapaasti sen, jonka haluan. Mitkä ovat perusteet, joilla perustuslaki erityisesti velvoittaisi tarjoamaan niitä asuinmahdollisuuksia millään tavoin kattavasti? Valinnanhan ei tarvitse tarkoittaa valintaa äärettömästä joukosta.
 
Minulla on näppituntuma, että Anteron tulkinta perustuslaista on ehkä hieman äärimmilleen venytetty, mutta ei fundamentaalisti täysin vääräkään. Otetaan esimerkiksi terveydenhoito. Jos haluaisin asettua jonnekin Kaamaseen asumaan, niin minulla olisi silti oikeus saada terveyspalveluita. Ei yhteiskunta voi sanoa, että niiden palveluiden tuottaminen sinne on liian kallista ja että vaihtoehdot ovat että muuta keskeisempään paikkaan jotta saat palvelut tai sitten tyydy olemaan ilman. Palvelut yksinkertaisesti on tarjottava, tavalla tai toisella, ja vielä siten että määritellyt saatavuus- ja laatukriteerit täyttyvät.

Samoin yhteiskunta ei voi päättää jättää osaa maasta liikennemottiin vain sillä perusteella että liikenneinfra sinne maksaisi liikaa. Se minkätasoisiin liikenneyhteyksiin kansalaisella on subjektiivinen oikeus on tietysti määrittelykysymys. Mutta järkevää tai perustuslain hengen mukaista ei olisi jättää osia maasta vain yksityisautoilun varaan. Sehän syrjii sellaisia kansalaisia, joilla ei ole varaa, kykyä tai mahdollisuutta ajaa autoa. Jos eläkeläinen haluaa asua mökissään, mutta ei kykene ajamaan autoa, jotta pääsisi kauppaan ja muille asioille, niin jonkinlainen liikennepalvelu tulisi ilmeisesti järjestää, tosin sen ei tarvitse olla maksuton.

Aika irvokastahan se olisi jos Pihtiputaan mummo maksaisi eläkkeestään veroja, joilla osittain rahoitetaan etelän ratahankkeita, mutta itse ei pääsisi kauppaan kuin täysihintaisella taksilla.

Mutta täytyy muistaa, että syrjäseudut eivät ole koko "muu Suomi" vaan siellä on mukana ne maakuntakeskukset, joissa tarvitaan ihan eri joukkoliikenneresepti kuin kutsutaksit.
 
Se, että tulkitsee tuon tarkoittavan joka seudun pitämistä asuttavana, on aikamoinen arvovalinta. Miksi asuinpaikan valinnan vapaus muka tarkoittaisi, että jokainen Suomen neliömetri on kuuluttava valintamahdollisuuksiin?
Kyllä minäkin ymmärrän, että ensisijaisesti tuolla tarkoitetaan sitä, ettei kansalaista saa määrätä asumaan jossain. Mutta mitä se määrääminen on? Jos asuminen ei ole jossain kertakaikkiaan mahdollista, ja se johtuu viranomaisten toimista, se on käytännössä sama asia kuin että on rajoitettu oikeutta asua missä haluaa.

Se, että asemakaavalla määrätään jokin paikka yhdenlaiseksi asuinalueeksi ja toinen vaikkapa teollisuustontiksi, ei ole asuinpaikan valinnan rajoittamista, vaan käytännössä välttämätöntä asioiden järjestämistä. Rakentamista on pakko ohjata, muuten lopputulos on vielä kehnompi kuin ohjattuna. Siksi toiseksi Maankäyttö- ja rakennuslaki lähtee siitä, että kaavoitus ei saa haitata ihmisten elämää. Eli myös sitä, että joku haluaa jossain asua.

Ja onhan vapaan asuinpaikan valinnan oikeuden mukaista tämä juuri tehty päätös megan laajakaistasta perusoikeutena kaikille suomalaisille. Kyllä siitä Soneran pomo tänään aamulla radiossa valitti, että kallista se on tuolla erämaissa. Mutta näin vaan on päätetty, että erämaamökkiinkin on oikeus laajakaista kohtuuhinnalla saada. Joukkoliikenne ei vaan näihin subjektiivisiin oikeuksiin vielä kuulu.

Ja noin yleisesti, ihmisillä on muitakin oikeuksia kuin asuinpaikan valinta. Muun muassa kotirauha, yksityisyyden suoja ja omaisuuden suoja. Siksi et voi halutessasi muuttaa rikkaan kaverin luksusasuntoon, vaikka sinulla onkin oikeus ostaa viereinen tontti – jos rahat riittää. :)

Antero
 
Tänään Iltalehdessä on melko kriittinen kirjoitus aluepolitiikasta.
Kovaa puhetta, mutta faktat on koko lailla kohdallaan, kuten Isokalliolla yleensä. Siitä hintalapusta voi keskustella, riippuu siitä lasketaaanko pelkästään suoria yhteiskunnan tukia vai myös hinnoittelusäännöksistä johtuvia, sekä siitä otetaanko välilliset vaikutukset kuten pienempi työllisyys huomioon, mutta tuo kahdeksan miljardia vuodessa on suurusluokassa. Suurempiakin lukuja voi esittää vällisten vaikutusten kautta.

Se mikä aluepolitiikan puolustajissa jaksaa raivostuttaa on taipumus käsitellä asiaa periaatteellisena. Ei kyse ole siitä saako aluetukia olla sinänsä, vaan siitä että kuinka paljon ne saavat maksaa. Isokallio on minusta ihan oikeassa siinä että koko kannatus perustuu siihen ettei ihmisillä ole yksinkertaisesti mitään käsitystä siitä mitä "koko maan asuttuna pitäminen" ihan oikeasti maksaa. Ja sen takia tuo retoriikka. Ihan samaa sarjaa kuin autopuolue ja liikkumisen vapaus.
 
Kun puhutaan aluepolitiikasta, puhutaanko pienten keskusten kuten Kemijärven tukemisesta vaiko myös maakuntakeskuksista? Lentojen lakkautusten kohdalla on kyse Suomen seitsemään suurimpaan kaupunkiseutuun kuuluvien alueiden joukkoliikenteen järjestämisestä. Nämä kaksi ovat eri tason asioita.

Mitä tämä vahingollinen aluepolitiikka on aiheuttanut Suomessa sotien jälkeisenä aikana? Jos verrataan pääkaupunkiseudun LUZ:in (Larger Urban Zone) asukaslukua muihin Länsi-Euroopan saman kokoluokan (noin 3-10 milj asukasta) valtioiden suurinpiin keskuksiin on johtopäätös seuraava: Helsingin seutu on joko suhteessa maan asukaslukuun suurempi tai saman suuruinen kuin muiden maiden keskukset. Ainoastaan Kööpenhamina ja Dublin ovat suurempia. Nämä valtio ovat maantieteellisiä lilliputteja Suomeen verrattuna, joten ehkä väestön kasautuminen luonnollisempaa?

Joten aluepolitiikka ei tässä vertailussa näytä mitenkään merkittävästi hidastaneen Helsingin kasvua. Jos jotain Pohjoismaisessa katsannossa esim. Ruotsiin ja Norjaan verrattuna voisin sanoa on pääkaupungin ulkopuolisten kaupunkien asema. Norjassa Bergenillä, Trodheimillä ja Stavangerilla on huomattavasti vahvempi identiteetti suhteessa pääkaupunkiin. Samaa voi sanoa Göteborgista, Mälmöstä ja Århusista.

Panostukset Suomessa pitäisikin mielestäni laittaa suurten maakuntakeskusten kehittämiseen, ei niinkään lisätä merkittävästi panostuksia Helsingin seutuun.
 
Takaisin
Ylös