Tietenkin ne brändätään joksikin muuksi. Katuratikat ovat selkeästi oma tuotteensa, pysyy ykkösvyöhykkeellä ja voi olla ilmainen. Esikaupunkien pikaspårat voivat hyvin pysähdellä sen verran harvoin, että joka tolpalle riittää automaatti -tai jopa olla niin tilavia, että automaatti voi olla kyydissäkin.
Tässä vain on se mielenkiintoinen juttu, että keskusta-alueen linjakilometrit ovat ratikkaliikenteen kaikkein kalleimmat. Ne nimittäin määräävät koko linjan kustannustason.
Selitys on yksinkertainen: Kuten mikä tahansa liikenneväline, ratikkakin joudutaan mitoittamaan huippukuorman perusteella. Ratikkaliikenteen tunnusomainen piirre taas on se, että sen kuormitusprofiilia dominoivat lyhyet matkat keskustassa. Mitä suurempi niiden osuus on sen suurempi osa raskaasta kapasiteetista kulkee vajaakuormalla muun osan linjasta. Mitä edullisemmaksi keskustan ratikkaliikenne tehdään, sen suurempi investointi siis joudutaan tekemään tyhjien jakkaroiden kuljettamiseen. Siksi pitää olla jokin insentiivi sille, että kuljetaan Stokkalta Sokokselle jaloin.
Yleinen näköharha on, että "reiluinta" on veloittaa hinta, joka on suoraan verrannollinen matkan pituuteen. Näinhän ei ole, vaan melkoinen osa julkisen liikenteen kustannuksista ei tule itse liikennöinnistä vaan liikennevalmiuden ylläpidosta. Tässä suhteessa julkinen liikenne on konseptimielessä sukua vesilaitokselle, jonka kuluista 1% tulee vedestä ja 99% veden toimitukseen liittyvästä yleisestä infrastruktuurista.