Olennainen strategia infrassa on olla tekemättä suuria infrahankkeita. Pienemmissä paloissa saadaan infra käyttöön nopeammin ja tarpeiden muuttuessa jää enemmän liikkumavaraa. Hyvä strategisti ei aja itseään umpitunneliin, vaan jättää aina useita perääntymissuuntia.
Laajemmassa strategiassa puolestaan on syytä kyseenalaistaa infraan panostamisen pitkäjänteiset vaikutukset. Liikenteeseen panostamalla saadaan aikaan enemmän liikennettä, joka mm. autokaupunkifilosofiassa on itseisarvo.
Mutta eikö parempi strateginen tavoite olisi tehdä enemmän vähemmällä infralla? Kehityssuuntana se, että yhtä asukasta ja työpaikkaa (tai elintaso- tai onnellisuusyksikköä) kohti tarvitaan jatkuvasti vähemmän infraa kunnes lopulta uutta infraa ei tarvitse rakentaa ollenkaan lisää.
Kyllä ja ei. Yleisesti liikkuvuuden helpottaminen tukee kansantaloutta suuresti, enkä tarkoita tällä nyt sitä että ammutaan haulikolla asuntoja ympäri pk-seudun metsiä. Ennemminkin on äärimmäisen tärkeätä turvata ihmisten ja tavaroiden liikkuvuus kaupunkialueiden välillä, johtaen korkeampaan koulutustasoon ja edistäen yritysten ja tutkimuslaitosten välisten verkostojen syntyä. Strateginen kysymys onkin miten tämä liikkuvuus turvataan, oletetaanko edullisten lentojen jatkuvan hamaan tulevaisuuteen vai kannattaako panostaa rautatieliikenteeseen turvaamaan liikkuvuus myös mahdollisesti huomattavasti kalliimman öljyn maailmassa.
Myös esimerkiksi rautatietunneli Tallinnaan olisi vain ja ainoastaan strateginen investointi: Saataisiin aikaan vahva kaksoiskaupunki, jonka asukaspohja takaisi riittävän rekrytointipohjan korkeaa osaamista vaativilla aloilla. Sivuvaikutuksena saataisiin kiinteä yhteys Keski-Eurooppaan, josta voisi edelleen olla huomattavasti hyötyä mikäli öljy tulevaisuudessa kallistuu merkittävästi.