Siellä kerrotaan, kuinka koko maan keskiarvojen perusteella väitetään kaikkien haluavan metsän keskelle omakotitaloon, vaikka kaupunkilaiset haluavat asua kaupunkimaisesti. Poliittiset päättäjät uskovat sitten tätä toimittajien muokkaamaa tilastototuutta, eivätkä uskalla tehdä sellaista asumista jota halutaan.
Vähän samaa pohdiskelin huhtikuussa lomamatkalla New Yorkissa. Yleinen käsityshän on, että koko USA on autojen valtakunta, jossa ei ilman tule toimeen. New York on täysin päinvastainen tapaus. Siellä autottomuus on varsin yleistä, ja hyvin palveleva julkinen liikenne palvelee niin koditonta kuin pörssimeklaria (ja samalla mahdollistaa näiden päivittäisen kohtaamisen, mitä ei muuten tapahtuisi ikinä --> edes jonkinlainen sosiaalinen koheesio säilyy).
Kuvaavaa oli lentokenttämatkalla katsoa taksin ikkunasta Van Wyck Expresswayn varrella joitakin tiiviisti rakennettuja omakotialueita, jotka näyttivät lähinnä slummilta, vaikka kaikilla olikin oma pienenpieni piha. Voi kuvitella, että moottoritien jyly kotiportilla päivin öin on sietämätöntä. Vaikea ajatella, että tuollaisessa asuisi mitään ylemmän keskiluokan väkeä. Manhattan puolestaan on täynnä korkeita kerrostaloja, mutta neliöhinta on aivan käsittämätön, niin tavoiteltuja ne asunnot ovat. Ne joilla on onni asua vuokrasäännellyissä asunnoissa (rent-controlled apartments) eivät käytännössä muuta ikinä mihinkään. Ja muut ovat sitten joko rikkaita tai perineet asuntonsa.
Manhattanin oloissa on ainakin minusta käsittämätön ajatus edes harkita auton pitämistä, kun parkkimaksut ovat suorastaan julmat (esim. yksi havainto Lexington Avenuella Midtownissa $9.29 + sales tax 8.375% = $10.07 / 1/2 tuntia = noin 15,50 € / tunti). Myös kaupunkiin sisään ajaminen esim. Queens-Midtown -tunnelin kautta on maksullista. Siksipä kai varsin suuri osa liikkeellä olleista autoista näytti olevan niitä keltaisia takseja.
Lienee selvää, että ainakaan New Yorkissa ei ole mitään erityistä statusta siinä, että asuu omakotitalossa jossain kaukana. Jotta miljöö olisi edes jotenkin miellyttävä pitäisi asua niin kaukana ja sietää niin pahoja ruuhkia, ettei juuri kukaan rikas pitäisi sellaista asumismuotoa toivottavana. Jos pitää maaseutumiljööstä, niin sellainen ihminen varmaan muuttaa kokonaan muualle, mutta valtaosa väestöstä lienee sopeutunut tiiviiseen kerrostaloelämään ja elää kaiketi onnellista elämää.
Kun ottaa huomioon yllä selostetun ja vertaa siihen, mikä on käsitys muista USA:n alueista, on selvää, että eroa on kuin yöllä ja päivällä. Ihan kuin asuisivat eri planeetalla. Tästä on mahdotonta tehdä keskiarvopäätelmiä, että amerikkalainen unelma on aina iso omakotitalo pellon laidalla. New Yorkissa se voi olla kompakti asunto Park Avenuella.
Pitkä tarina, mutta opetus lienee siinä, että eri asumismuotojen statuserot ovat puhtaasti kulttuurinen asia. Antiikin Roomassa köyhät asuivat kerrostalojen yläkerroksissa koska sinne oli hankala kulkea ja rikkaat katutasossa. Myöhemmin rikkaat ovatkin kansoittaneet yläkerroksia paremman näköalan vuoksi. Pispala puolestaan syntyi niiden köyhien asuinalueeksi, joilla ei ollut varaa asua Tampereen keskustassa. Ja toisaalta sitten tuli muodikkaaksi muuttaa omakotitaloon "maaseudun rauhaan" kaupungin hulinan keskeltä (tämä kuulostaa yhtä tutulta jo 1700-1800 -luvun englantilaisaateliston elämästä kuin sittemmin lähiörakentamisen filosofiasta).
Ja mitä siitä sitten tulee? Siitä tulee se joukkopako kehyskuntiin, koska:
Hyviä perheasuntoja on liian vähän ja ne maksavat siksi liikaa.
- Rakennetaan lähiöitä, jotka ovat olevinaan maaseutua, mutta eivät kuitenkaan tarjoa maaseudun eivätkä kaupungin hyviä puolia.
- Ei opita rakentamaa hyvää kaupunkia, kun sitä ei koskaan harjoitella ja vanhat tavat ovat pannassa.
Tiivismatala on ollut ideana yritys palata tiiviiseen ja viihtyisään kaupunkirakentamiseen. Mutta niin kauan kun elämä perustuu vähintään kahteen autoon perheessä, tuollainen viihtyisä kaavoitus ei oikein tahdo onnistua. Kun ne autot pitäisi saada oman oven eteen.
Tiivismatala on konseptina hyvä, tarkoituksena matkia esim. Keski-Euroopan miellyttäviä vanhoja kaupunkimiljöitä, mutta aika harvoin sellaiseen Suomessa törmää.
Toisaalta statuseroja Suomessa kasvattaa sekin, että kerrostalot on vuosikymmeniä rakennettu samalla laatikkosabluunalla kuin jo 1960-luvulla. Nykyään ulkoasuun lisätään kaikenlaista garnityyriä, mutta perusidea on tasan sama betonilaatikko kuin ennenkin. Eikä niitä suunnitella kestämään vaan 20-30 vuoden kuluttua harkintaan tulee kannattaako peruskorjata vai purkaa suoraan. Omakotitalon kukin voi ainakin kuvitella rakentavansa ikuiseksi kun pääsee edes vähän vaikuttamaan rakennustapavalintoihin.
Lontoossa edwardiaaniset ja viktoriaaniset kaupunkitalot ovat edelleen kovaa valuuttaa, samoin Pariisissa paroni Haussmannin aikaiset 6-kerroksiset kerrostalot, joita aikanaan pidettiin rumina ja koristelemattomina. Ja Manhattanin kerrostalotkin on rakennettu vankoiksi (mm. Empire State Buildingin suunnitelluksi käyttöiäksi mainitaan ikuisuus ja materiaalivalinnat ovat sen mukaisia). Jos Suomessa rakennettaisiin tällä periaatteella (kuten vielä 1930-luvullakin rakennettiin), investoitaisiin esimerkiksi kauniisiin julkisivuihin, tilaviin portaikkoihin ja auloihin, kunnon paksuihin ääntä eristäviin väliseiniin jne., kerrostaloasuminen houkuttelisi aivan toisella tavalla kuin nykyään. Varsinkin kantakaupungissa hyvien julkisen liikenteen yhteyksien varrella.
Minäkin uskon että aika moni niistä jotka haaveilevat omakotiasumisesta haaveilee pikemminkin siitä sosiaalisesta statuksesta joka liitetään omakotiasumiseen. Tosiasiassa omakotiasumisessa on paljon huoltotyötä, palvelut ovat kaukana ja kulkemiseen palaa bensaa ja rahaa. Tämä on valjennut itsellekin viime vuosien aikana: asumismuotona tällainen luhtitalo on varsin mukava, mutta pienenkin pihan hoito on pakkopullaa joka ei maistu. Eli kaipa sitten olen kerrostaloasuja luonteeltani.
Varsinkin kun lyhyet matkat palveluiden luokse tuntuvat houkuttelevammilta kuin iso piha metsän siimeksessä. Kun vaan olisi riittävän tasokkaita kerrostaloasuntoja hyvällä paikalla ja kohtuuhinnalla saatavilla.