Yhteenvetona tuosta sanoisin, että 80km/h huippunopeudesta olisi jo ihan oikeaa haittaa, mutta 100km/h olisi hyväksyttävissä, jos sen perustelisivat jotkin siihen liittyvät selvät hyödyt. Noin suuruusluokan hahmottamiseksi, kaikkien kaupunkijunien hidastaminen minuutilla maksaa matka-aikatappioita kolmisen miljoonaa vuodessa, ja ihan oikeaa rahaakin vähintään satoja tuhansia. Hyötyjen pitäisi siis olla ihan merkittäviä.
Sivuhuomiona tähän nopeuden maksimointiasiaan, että vaikka jokaisella asemavälillä voi tietenkin ajaa kahva etukenossa välin puoleenväliin asti ja alkaa sitten tasaisen jarrutuksen, se todellakin minimoi matka-ajan, mutta voi 2–3 -kertaistaa energian kulutuksen ja lisätä oleellisesti voimalinjan huoltotarvetta. Sen vuoksi tällaista käytäntöä ei yleensä noudateta, vaan etsitään jokin järjellinen maksiminopeuden, energiankulutuksen ja linjanopeuden optimi. On myös hyvä huomata sekin puoli, että hetkellisetkin korkeat nopeudet edellyttävät koko radalta sen korkean nopeuden vaatimustasoa ratageometrian, radan kunnon ja turvalaitteiden osalta. Kun mennään yli noin 120 km/h alkaa ratakustannus nousta.
Vielä totean, että sähkömoottorijunien keskikiihtyvyys 0,8 m/s^2 pitää paikkansa jonnekin 80–100 km/h nopeuksiin, eikä jäännöskiihtyvyys ole silloin enää 0,8 vaan jotain vähemmän. Tietenkin voidaan tilata junia, joilla päästään esim. nopeuteen 140 km/h keskikiihtyvyydellä 0,8 m/s^2, mutta se alkaa sitten jo tuntua hinnassa.
Nykyään näyttää olevan käytäntö, että paikallisliikennejunien tekninen huippunoepus on 140–160 km/h ja kiihtyvyydet on mitoitettu hyviksi nopeuksille 100–120 km/h. Tämä onkin hyvä yhdistelmä sikäli, että junat suoriutuvat hyvin 3–5 km:n pysähdysväleillä, mutta pidemmille etäisyyksille riittää kuitenkin pelivaraa nopeudessa. Noilla paikallisjunaliikenteelle optimaalisilla 3–5 km:n asemaväleillä ei minusta yli 120 km/h nopeus olekaan tarpeen, vaan merkittävämpää on nimenomaan hyvä kiihtyvyys. Siinä mielessä Sm1–2 -junat ovat edelleenkin kelpo tavaraa, eikä YTV/HSL-alueen liikenteessä juuri kummempaa tarvita.
Niistä muutaman minuutin eroista sanon, että vaikka autoliikenteen matka-aikalaskentamentelmällä voidaan kaivaa suuria summia, se ei ole oikeata rahaa. Työmatka-ajat eivät muuta kenenkään työaikoja, paitsi silloin kun luotettavuus pettää. Eikä kenenkään elämä muutu miksikään siitä, lähteekö pari minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin kotoa. Mutta siitä muuttuu, jos aikatauluja ei kyetä noudattamaan ja on otettava tavaksi lähteä varoiksi vaikka 30 min. aikaisemmin.
Ja vielä on hyvä muistaa se, ettei liikenteen nopeuttaminen ole lyhentänyt matkoihin käytettyä aikaa, vaan pidentänyt kuljettua matkaa. Tämä olisi hyväksyttävää, jos kuljettu matka ei olisi pidentynyt hajauttamalla yhdyskuntarakennetta. Mutta näin ei ole tapahtunut. Joten todellisuudessa matkustuksen nopeuden nousu on lisännyt matkustamisen todellisia rahana maksettavia kustannuksia, ei säästänyt mitään.
Antero