Automatisointia markkinoidaan sillä, että se tuo säästöjä, koska se ei sido henkilökuntaa eikä näin ollen aiheuta palkkakustannuksia.
Ei hätää, sillä käytännön kokemusten mukaan asia ei ole näin. Automaattiset (mitä sillä milloinkin tarkoitetaan) joukkoliikennevälineet eivät vähennä henkilökuntaa, vaan pikemminkin voivat lisätä sitä. Tehtävänkuva ja työn tekopaikka vain ovat toiset. Ollaan liikenteenohjaajia tai -valvojia, asemahenkilökuntaa, vartijoita, teknisiä ylläpitäjiä jne.
Yksi perustelu sille, että otetaan kuljettaja pois välineestä on kuljettajan työn tylsyys. Henkilökohtaisesti en voi arvioida tätä, kun ei ole omaa kokemusta. Mutta kyllä tylsää tai yksitoikkoista voi olla valvomossa istuminenkin. Jos taas verrataan kuljettajan työtä junaemäntään tai vartijaan, kummankin työ lienee vaihtelevampaa kuin kuljettaminen, mutta kokonaan erilaisia taitoja ja ominaisuuksia edellyttävää.
Muuten Murzun huolesta sanoisin, että tuskin kenenkään tavoitteena on, että kaiken mikä maailmassa on, pitäisi olla sellaista, että se vaatii mahdollisimman paljon ihmistyötä. Eikös jokainen työntekijä odota työpäivän päättymistä, viikonloppua ja lomaa. Vuosikymmenten saatossa on työväenluokka taistellut itselleen 8 tunnin työpäivän, 5-päiväisen työviikon ja 5 viikkoa lomaa vuodessa. Pitäisikö palata 12/7-menneisyyteen?
Automaatio on yksi edellytys sille, että työaikaa on voitu lyhentää ja vapaa-aikaa lisätä. Silti aineellinen elintaso on noussut. Siis vähemmällä työllä saa nykyään enemmän. Ongelma on vain siinä, että esim. teknologian kehityksen tuoma tuottavuuden nousu ei jakaannu ihmiskunnalle tasaisesti. Me osaamme jakaa tuottavuutta rahana erilaisten tukijärjestelmien avulla siten, että kukaan ei kuole nälkään, jos joutuu työttömäksi. Mutta me emme osaa jakaa tasan työtä.
Otan tästä yksinkertaistetun esimerkin juuri uutisoidusta paperitehtaan lakkauttamisesta. Jos on 2 paperitehdasta, ja toinen päätetään lopettaa vaikka siksi, että yksi tehdas kykenee tuottamaan paperia sen kuin aiemmin kaksi, nykyinen ratkaisu on että yhden tehtaan työntekijät jatkavat 40-tuntista työviikkoaan ja toisen tehtaan työntekijät siirretään nollatuntiselle viikolle. Työssä jatkavan tehtaan työntekijät maksavat työnsä tuottavuudesta työttömyysvakuutusta, jolla pidetään hengissä työttömäksi jääneet työntekijät.
Rahaa siis osataan jakaa, mutta ei työtä. Fiksumpi ratkaisu olisi tietenkin, että jaetaan jäljelle jäävän tehtaan työaika ja kaikki jatkavat töissä siellä. Jos kerran tuotanto on sama kuin ennen kahdella tehtaalla, liksaa riittää jaettavaksi kuten ennenkin, etu on siinä, että se ansio kertyy vähemmällä työllä.
Työajan lyheneminen on ollut juuri tätä. Eli 1900-luvulla tuottavuutta jaettiin kaikille vapaa-ajan lisääntymisenä lyhentämällä työaikaa. Siirtyminen 6-päiväisestä 5-päiväiseen työviikkoon poisti tai esti periaatteessa 17 %:n työttömyyden, esimerkiksi.
Nykyään tällaista ei osata, vaan jaetaan kansa mieluummin menestyviin omien etujensa puolustajiin ja syrjäytyneisiin, joille etujensa puolustajat eivät halua jakaa etujaan – luullen, etteivät he joudu kumminkin työttömiä elättämään. Toki he elättävät työttömät kehnolla elintasolla ilman omaa yltäkylläisyyttään. Ehkä se tuottaakin mielihyvää nähdä toisen kurjuutta?
Antero
