Olen pohtinyt sitä, että jospa sama into ja raha pantaisiin oikeiden asioiden markkinointiin (siis moralisoimme yksilöitä vaikuttamalla heidän ajatuksiinsa siten, että ne muuttuvat puhtaamman moraalin, ei itsekkään mielihyvän mukaisiksi) kuin vaikka automainontaan, mitä me mahtaisimmekaan saada aikaiseksi.
Tässä on se perusvaikeus, että markkinoinnin maksaa yleensä aina taho, jolla on jotain myytävänä. Ko. taho myös olettaa, että lisääntyneellä myynnillä katetaan markkinoinnin kulut.
Autotehtaat voivat markkinoida, kun niillä on selkeästi tuotteistettu tuote, jonka myyntiä pyrkivät lisäämään kohtuullisesti yrityksessään onnistuen.
Julkisen liikenteen markkinointia haittaa, että tarjonta on tuotteistettu puutteellisesti, jolloin se ei muodosta selkeästi hahmotettavaa "kokonaispakettia". Palvelun tuottaminen on pahasti fragmentoitunut, jolloin ei edes tiedetä tarkkaan kenen pitäisi markkinoida ja mitä, jotta tuloksia saavutettaisiin. Lisäksi palvelun tuottajapäässä ylipäänsä markkinointiin konseptina suhtaudutaan epäillen ja/tai epäammattimaisesti. Sen tehoon ei uskota, siihen ei haluta panostaa ja koko hommaa pidetään helposti toisarvoisena huuhaana. Näin ainakin Suomessa.
Valistus voidaan tietysti nähdä yhtenä markkinoinnin muotona, mutta sellaisena kuin suomalainen sormi pystyssä heristävä hyvinvointivaltio on sen ymmärtänyt sillä ei kyllä saada mitään muutosta aikaan. Jos halutaan muuttaa asenteita yleisesti, pitäisi todella tehdä jotain Al Goren elokuvan kaltaista, mikä on minusta malliesimerkki todella hyvin tehdystä valistuksesta. Jostain syystä Amerikassa tämä osataan hyvin. Homman rahoittajaksi periaatteessa kelpaa kuka hyvänsä, mutta jos tarkoituksena ei ole myydä mitään, niin harva vapaaehtoisesti rahoittaa kukkaronsa nyörejä, kun meillä ei juuri ole aiheeseen keskittyviä rikkaita säätiöitäkään -- ja yritysten puhdas hyväntekeväisyys on vieläpä rajatapaus verotuksen ja pörssin kannalta, sillä yrityksen lakisääteinen tehtävä (ja olemassaolon oikeutus) on tehdä voittoa ja kaiken mitä yritys tekee tulee tavalla tai toisella tähdätä siihen. Siispä valtion tai muun julkishallinnon rahoituspanosta tarvittaisiin, eli vastuu kuuluu viime kädessä eduskunnalle ja/tai kunnallishallinnon päättäjille.
Eli jos summataan, niin valistus yleisesti kuuluisi yhteiskunnan hoidettavaksi, mutta se pitäisi hoitaa paremmin kuin aiemmin (joko Al Gore -tyyliin tai markkinoinnin keinoja käyttäen), ja julkisen liikenteen "tuotemarkkinointi" kuuluisi palvelun järjestävälle taholle (kaupunkien joukkoliikenteen tilaajayksiköt, esimerkiksi), mutta ennen kuin tällaisessa tuotemarkkinoinnissa on järkeä, pitää itse palvelutuote olla kunnolla tuotteistettu ja laitettu pohjia myöten kuntoon. Ja sen jälkeen sitä pitää ryhtyä markkinoimaan ammattimaisin ottein eikä sillä harrastajaotteella, jota nykyään paljon näkee.