Hyvin monien suurkaupunkien metrot on avattu n. sata vuotta sitten, jolloin asukasmäärät olivat pienemmät kuin nykyään ja varmasti ilmankin metroja olisi pärjätty. Metro osaltaan on mahdollistanut kaupunkien kasvun tiiviisti ja on siksi ollut strateginen valinta koko kaupungin kehittämisessä.
Kaupunkiseutujen asukasmäärät olivat pienemmät, mutta autojen määrä oli nolla ja asumisväljyys murto-osa kaupunkien nykyisistä asumisväljyyksistä. Kaiken kaikkiaan ihmisiä oli tiheämmin kuin nykyisin. Jopa niin, että niillä keskusta-alueilla, joille metroja tehtiin, asukkaita oli enemmän kuin nykyään.
Metrostaan kuuluisa Pariisi on hyvä esimerkki. Metro avattiin 1900. Silloin Pariisin keskusta-alueella oli noin 2,7 miljoonaa asukasta. Nykyisin samalla alueella on noin 2,2 miljoonaa asukasta. Tämä on tyypillinen länsimaisten suurkaupuniken kehityskuva.
Pariisissa oli vuonna 1900 erittäin laaja raitiotieverkko. Muut liikennemuodot olivat hevoskärryt ja käveleminen. Pariisi päätyi rakentamaan metron sen vuoksi, että ratikat olivat aina täysiä ja hevosajurit täyttivät lopun katutilan. Valinta ei ollut strateginen, vaan pakon sanelema. Ja kun vielä ajatellaan, miten paljon kalliimpaa metorakentaminen tuolloin oli ilman hydrauliikalla ja sähköllä toimivia maanrakennuskoneita, niin vaikea on kuvitella, että tuolloin olisi lähdetty niin kalliiseen hankkeeseen huvin vuoksi tai jonkun poliitikon vaalirahoituksen hankkimiseksi. Ja että lukemani historia olisi siten vain asioiden kaunistelua.
Pariisin kaupunkiseutu on kyllä kasvanut. Nykyään seudulla on 10,5 miljonaa asukasta, vuonna 1900 ”vain” 4 miljoonaa. Pariisin kaupunkialueen pinta-ala on 105 km[SUP]2[/SUP], seudun pinta-ala on 2845 km[SUP]2[/SUP]. Vuonna 1900 metro aukesi kaupunkiin, jonka asukastiehys oli 26.000 asukasta / km[SUP]2[/SUP]. Nyt metro pyörii kaupungissa, joka on ”väljähtynyt” 20.000 asukkaaseen / km[SUP]2[/SUP].
Kiintoisa huomio on, että tuon yli 10-miljoonaisen seudun asukastiehys on 3640 as./km[SUP]2[/SUP], eli sitä luokkaa kuin Suomen ”metropoli” Helsinki ennen kuin demografianumeroita vääristävä Sipoon alueliitos tehtiin. Silti Pariisissa ei ole tekeillä metrotunneleita tuon alueen ulkorajoille edes sillä perusteella, että jollain päättäjällä olisi ”kokonaisnäkemys”. Siis vaikka keskimääräinen asukastiheys on karkeasti luokkaa tupla siihen YTV-alueeseen nähden, mihin meillä tunneleita metsien alle puuhataan.
Tästä syystä puhtaan liikennetekninen arviointi (kuten YHTALI) ei siis anna lähellekään oikeaa kuvaa hankkeen kannattavuudesta. En ole taas nähnyt missään malleja, jotka arvioisivat kokonaistaloudellisesti liikennehankkeiden taloudellisen vaikutuksen ja joiden avulla voitaisiin siis arvioida, paljonko kuhunkin hankkeeseen kannattaa oikeasti investoida.
Etkö ole lukenut raporttia Pisaran laajemmista vaikutuksista tai Tampereen raitiotien yleissuunnitelmaa? Etkö edes viimeisen HLJ:n vaikutusarvioita?
YHTALIn vika joukkoliikenteen kannalta on, että YHTALI ei edes yritä mitata muuta liikenteellistä vaikutusta kuin matka-ajan lyhenemistä. Pisara-raportissa lähdettiin etsimään muita vaikutuksia, kun kerran YHTALIn matka-aikavaikutukset eivät riittäneet. Sama ajatus oli HLJ:n valmistelussa, vaikka poliittinen ”viisaus” ajoikin valmistelun ohi. Tampereella on paneuduttu vaikutuksiin varsin monipuolisesti ja konkreettisesti. YHTALIn yhdenlaisen akuankkarahan sijasta on laskettu myös oikeata rahaa, eli sitä, paljonko säästyy kaupungin kassasta, kun ei tarvitse rakentaa hajautunutta autolähiömattoa.
Koska numeroilla ei pystytä suoraan osoittamaan, kannattaako jotakin liikennehanketta tehdä vai ei, on päättäjillä oltava kokonaisnäkemys asiasta. Kokonaisnäkemys toivottavasti sisältää myös käsityksen siitä, onko liikennehanke strateginen kaupunkikehityksen valinta. Jos on, niin silloinkin hanke on "pakko tehdä" ihan yhtä lailla kuin mainitsemasi pakko suuren ihmismäärän kuljettamiseen.
Kaikissa mainitsemissani kolmessa tapauksessa on kiinnostavia avauksia uudenlaisesta, joukkoliikenteen todellisia hyötyjä ja vaikutuksia kuvaavasta arvioinnista. Eli ei ole vaikeata laskea merkitseviä ja kuvaavia tunnuslukuja, vaan vaikeata on päättää, mihin halutaan mennä. Yhdet haluavat jatkaa puoli vuosisataa menestynyttä autoiluun perustuvaa hajarakentamista, toiset tahtovat kaikkien asuvan metroasemilla. Kolmas järjestää kavereilleen miljardiurakoita veronmaksajien rahoilla periaatteella kallein on paras. Ja onneksi hankkeet vain kallistuvat, kun maanpinta on ensin täytetty motareilla ja niiden ”turvesolmuilla”. Kaikille yhteistä on uskotella, ettei ole mahdollista osoittaa selvää faktaa omankaan asian puolesta tai vastaan, koska fakta olisi todennäköisesti ns. epämiellyttävä totuus.
Antero