"Yleinen sääntö" (kuluttajahintaindeksiin sidottu tariffikatto) ja minimipalveluvelvoite VR:lle voisi olla erinomainen palvelutason nostaja. Jos hyväksytään se, että VR saa jatkossakin toimia monopolissa, sen on tuotettava Itellan ja teleyritysten tapaan tietyt minimipalvelut ilman tukia. VR:ltä edellytettävä minimipalvelutaso voisi olla vaikka IC/Pendolino-liikenne tiettyjen kaupunkien välillä tietyllä vuoro- ja pysähdysmäärällä + kannattava yöjunaliikenne jolloin taajamajunat hoidettaisiin muilla keinoin.
Miksi ihmeessä
haluaisimme itsetarkoituksellisesti monopoliasemassa toimivan VR:n?
Monopoli on aina ongelma, koska se ei ole tehokas. Osakeyhtiömuotoinen monopoli on toki ongelmallisempi kun kontrolli on heikompi, ja vastaavasti yksityinen monopoli on pahin mahdollinen tilanne. Mutta ei tästä seuraa, että liikelaitosmuotoinen monopoli olisi mitenkään ongelmaton.
Jos VR toimisi monopolissa (kuten toimii) ja sillä olisi tietty minimipalveluvelvoite ilman subventiota, niin eihän sen kannattaisi liikennöidä yhtään yli minimin vaan koettaa siirtää mahdollisimman suuri osa liiketoiminnasta ostoliikenteen piiriin. Eihän kukaan ulkopuolinen pysty osoittamaan objektiivisesti mikä on kannattavaa ja mikä kannattamatonta liiketoimintaa, kun firman sisällä kustannuksia voi laskennallisesti allokoida ihan miten johto haluaa. Millä tavalla tämä muuten eroaisi radikaalisti nykytilanteesta?
Käytännössä johto voisi elää ihan pellossa ja kinuta vain valtio-omistajalta haluamansa summan rahaa ostoliikenteen hoitamisesta. Millä esimerkiksi pidettäisiin huolta, ettei vaikkapa hypoteettinen liikennesuunnitteluosasto järjestä puolivuotista strategiapalaveriaan tutustuen samalla raideliikenteen näkymiin Tahitilla? Tuollaiset yleiskustannukset on sitten helppo uittaa mukaan ostoliikenteen hinnoitteluun eikä niitä voi kiistää ja osoittaa ylimitoitetuksi, kun ei ole samoissa oloissa toimivia tehokkaampia kilpailijoita.
No, ainahan sitä voi vaatia tarkempaa ja vieläkin tarkempaa julkista kontrollia toiminnan kaikkien mahdollisten aspektien suhteen. Mutta miksi vaivautua, kun on helpompikin keino, joka ei lisäksi vaadi niin väkivaltaista ratkaisua kun monopoliasema (jolla suljetaan tieten tahtoen potentiaalisia palveluntarjoajia pois markkinoilta). Tuo keino on tilaaja/tuottaja-malli. Kysymys on siitä, että toimintakenttä pitää strukturoida niin, että jokaisella taholla on selkeä insentiivi, jonka mukaan toimia. Konfliktoivia insentiivejä ei saa olla.
Jos sanotaan, että jonkun toimijan pitää sekä tuottaa kattavaa palvelua että tehdä se tehokkaasti, niin millä kriteerillä päätöksiä pitää tehdä? Jokaisen päätöksen kohdalla voidaan aina löytää jompaa kumpaa kriteeriä tukevat perustelut mille tahansa potentiaaliselle vaihtoehdolle. Esimerkiksi voidaan päättää ajaa jotain vuoroa, koska se parantaa palvelua, tai sitten voidaan jättää se ajamatta, koska se vähentää kustannuksia ja parantaa tehokkutta ja sitä kautta parantaa kannattavuutta. Päätöksenteosta tulee sattumanvaraista, kun mikään selkeä
yksi periaate ei ohjaa sitä. Ihan kuin ei olisi riittävän vaikeaa jo arvioida päätösten vaikutuksia yksin kannattavuuteen erilaisilla tarkasteluhorisointeilla (=lyhyt, keskipitkä ja pitkä aikaväli).
Itse asiassa jos päätöksenteko on kriteeriensä puolesta satunnaista, niin silloin todellinen päätöksentekokriteeri muodostuukin siitä, mikä on toimivan johdon etujen kannalta mielekkäin vaihtoehto. Päätetään siis mitä pääjohtaja haluaa, ja jos se vaikuttaa taloudellisesti järjettömältä, niin perustellaan että palvelutaso paranee -- tai jos palvelutaso huononee, niin selitetään että päätös on talouden kannalta välttämätön. Todellisuudessa voi olla että päätös on kummaltakin kannalta järjetön (ja ainoastaan johdon itsensä tarpeita palveleva), mutta erilaisista perusteluista voidaan kutoa sellainen valheiden verkko ettei siitä kukaan ulkopuolinen ota selvää. Eikä sitäpaitsi yksittäisiä päätöksiä yleensä auditoida vaan ainoastaan niiden kokonaisvaikutus palvelutasoon ja taloudellisuuteen on ulkopuolisten havaittavissa.
Tämä on ehkä metaforan tasolla hahmotettavissa, jos ajatellaan VR:n liiketoimintaa kohtuullisen monimutkaisena lineaarisena optimointiongelmana. Jos max- tai min-tavoitteita on useita (vaikkapa vain kaksi), niin lienee itsestään selvästi mahdollista, että ei välttämättä ole olemassa mitään sellaista yhtä pistettä, jossa molempien (tai kaikkien) kriteerien osalta saavutetaan toivotuin mahdollinen arvo. Nämä sen sijaan joustavat keskenään: parannetaan vähän palvelutasoa mutta heikennetään kannattavuutta. Eihän noilla ole yhteistä mittaria, jonka mukaan voitaisiin arvioida millainen palvelutason parannus/huononnus olisi tietyn eurosummaisen tuloksen muutoksen arvoista.
Sen sijaan jos tavoitteita on vain yksi eli tuloksen maksimointi ja kaikki muut tekijät ovat ulkoa annettuja rajoitteita, joiden sisällä toimitaan mutta joiden ulkopuolelle ei jousteta, niin periaatteessa on mahdollista löytää yksiselitteisesti sellainen kombinaatio parametreja, joilla saadaan aikaiseksi arvojen puitteissa mahdollisimman suuri tulos.
Nuo rajoitteet ovat siis mitä yhteiskunta haluaa, ja ne voidaan määritellä ihan niin tarkasti tai epätarkasti kuin halutaan. Tavoite eli voiton maksimointi on se, mitä VR osakeyhtiönä tekee luonnostaan. Jokainen päätös voidaan periaatteessa ratkaista sen avulla, millainen tulosvaikutus sillä ennustetaan olevan. Yritys siis toimii ainakin teoriassa täydellisen rationaalisesti, mistä seuraa, että jos se Tahitin-seminaari ei oikeasti kontribuoi liiketoiminnan tulokseen, niin sellaista ei järjestetä ja tulos on sen verran parempi. Toisaalta tästä seuraa myös, että yritys ei huvikseen tai hyvää hyvyyttään tee mitään, mitä ulkoiset rajoitteet eivät pakota tekemään ellei se samalla paranna liiketoiminnan tulosta. Jos toiminta on tiukasti rajattu tiettyihin raameihin eikä yritys esimerkiksi saa ruveta ajamaan kannattaviksi tunnetteja reittejä omin luvin vaan sen täytyy pitäytyä ajamaan pelkästään tilattuja vuoroja, niin sitten sen liikkumavara tuloksen parantamiseksi rajoittuu toiminnan sisäiseen tehostamiseen.
Täytyy huomata että tehokkaasti toimiva yritys ei välttämättä ole työntekijöiden kannalta yhtä miellyttävä kuin tehottomampi monopoli. Tehokkaassa yrityksessä ei ole sijaa toiminnoille, jotka ovat pelkästään miellyttäviä mutta eivät paranna tulosta. Kuten Tahitin-seminaareille. Ja voi olla että henkilökunta voi joutua tosissaan paiskomaan töitä. Asiakkaiden ja yhteiskunnan kannalta tehokas yritys palvelutuottajana on kuitenkin paljon toivottavampi kuin työntekijöilleen miellyttävä monopoli. On siis ymmärrettävää että työntekijät eivät välttämättä pidä monopolien avaamisesta markkinaehtoiselle toiminnalle, ja siksi ay-liikekin suhtautuu siihen niin usein kielteisesti. Todellisia syitä ei vain ikinä kerrota vaan ne verhotaan aina yleisen hyvän kaapuun, kuten "emme halua että yksityistämisellä tuhotaan toimivaa suomalaista junaliikennettä". Eihän sillä tuhottaisi eikä muutettaisi toimivaa toimimattomaksi, ainoastaan tehostettaisiin.
Muuten: eihän Itellakaan riemusta hirnuen ole tuottamassa tätä nk. julkista palvelua. Jakelut ja pakettilogistiikka ovat jo nykyään periaatteessa markkinaehtoista toimintaa ja parhaillaan keskustellaan siitä, mikä on tulevaisuudessa tuo taattu tulevaisuuden minimi julkinen palvelu, jota velvoite koskee. Todennäköisesti muutoksia tapahtuu. Sama juttu telepuolella: julkisen palvelun velvoite on riippakivi, josta kiinni pitäminen ei ole minkään yrityksen kannalta järkevää liiketoimintaa. Tai Ylen julkisen palvelun ohjelmat (esim. lastenohjelmat, ruotsinkielinen tarjonta jne.). Ylen ainoa varsinainen insentiivi satsata julkiseen palveluun on se, että sillä voidaan perustella TV-maksun olemassaolo.
Hypoteettisesti voitaisiin ajatella, että joku julkinen taho (valtio?) kilpailuttaisi nuo julkiset palvelut, niin se joka ne voittaisi saisi tietyn korvauksen vaivoistaan ja sitten toteuttaisi nuo mahdollisimman edullisesti, mutta kuitenkin siten että kilpailutuksen miniminormisto täyttyisi. Esimerkiksi syrjäseutujen postinjakelu voisi olla kannattavaa liiketoimintaa jollekin firmalle (huom. ei kannattavaa koko arvoketjun osalta mutta kannattavaa yksittäisen firman osalta saadun korvauksen jälkeen), joka toiminnasta aidosti kiinnostuneena pystyisi optimoimaan sen paremmin kuin Itella (joka ei tunne mielenkiintoa sitä kohtaan ja helposti vain pyytää valtiolta enemmän rahaa sen hoidosta), jolloin mahdollisesti siitä aiheutuvat julkiset menotkin pienenisivät. Ja kenties MTV3 voisi tuottaa julkisen palvelun ohjelmat edullisemmin kuin Yle? No, nämä ovat heittoja joita en pysty todistamaan, mutta toivottavasti havainnollistavat periaatetta.
