Jos katsellaan maailmaa yleisesti, yleisin valinta on kytkemättömyys. Eli yleinen metrojen ja paikallisjunien toteutustapa on, että kullakin linjalla on oma ratansa, jossa junat sahaavat edestakaisin. Tällaisessa järjestelmässä voi noudattaa sitä Laten mainitsemaa käytäntöä, jossa aikataulun sijasta noudatetaan vuoroväliä. Mikä tarkoittaa, että järjestelmä toipuu häiriöstä heti seuraavan junavuoron jälkeen.
Toki on poikkeuksiakin. Paras suoritus ehkä on Tokion paikallisjunaverkko. Useiden kymmenien kilometrien pituiset linjat ajavat läpi keskustan ratoja, joilla on keskustan alueella noin 2 minuutin vuorovälit. Keskusta-alueella junan tunnus voi olla ”metro”, mutta metrolinjan pääteasemalla tunnus vaihtuu, kun juna jatkaa maaseudulle. Ehkä tämä on mahdollista siksi, että Tokiossa ei ole ”maailman paras joukkoliikenne”.Ainakin se on mahdollista siksi, että Tokiossa ei ole erikseen metroja ja junia, vaan metrotunneleissa ja junaradoilla ajaa sama kapearaiteinen junakalusto, jonka aikataulut ovat 15 sekunnin tarkkuudella.
Esimerkkejä usean linjan junien ajamisesta tiheällä vuorovälillä keskustan läpi on paljon muitakin tapauksia kuin Tokion paikallisjunat. Esimerkiksi Pariisin RER:t, merkittävä osa New Yorkin metrosta, Lontoon Thameslink ja Crossrail (rakenteilla), Kööpenhaminan S-tog, Zürichin S-bahn, Tukholman Citybanan(rakenteilla), useiden Saksan kaupunkien S-junaverkot jne. Kaikissa noissa syötetään useita linjoja samaan tiheällä vuorovälillä liikennöitävään tunneliin tai rataan vilkkaimmalla alueella.
Viimeksi muokattu:
