Se että useampi hallintotaso käsittelee asian on täysin perusteltua tuomioistuimissa, koska virheellisiä tuomioita tulee välttää viimeiseen saakka, muussa hallinnossa se on haitallista. Jos liikennehanke pitää hyväksyä kahdessa eri paikassa mutta rakentamatta jättämistä ei, se tarkoittaa että hallintojärjestelmä on painotettu hylkäämään hankkeet.
Tuo jälkimmäinen on oikein hyvä pointti. Mutta olen sitä mieltä, että on pienempi vahinko jättää jotain tekemättä kuin tehdä typeryyksiä.
Toisaalta, jos jokin jää tekemättä vaikka pitäisi tehdä, silloin vika ei ole siinä kuka asiasta päättää vaan siinä, ettei velvoiteta tekemään mitä pitää.
Joukkoliikenteen kohdalla vika on siinä, että toisin kuin autopaikkojen ja teiden kanssa, meillä ei ole velvoitetta ja normeja joukkoliikenteen palveluille. Periaatteesa on jotain, mutta käytännössä ei ole.
Lainsäädännössä tulee olla joukkoliikennenormi kuten on autopaikkanormi (laissa sanottu, että autopaikkoja on oltava riittävästi). Silloin ei yksi osapuoli voi päättää olla tekemättä joukkoliikennettä.
Jos joku hoitaa touhun omalla rahallaan ja täyttää lain velvoitteet, siihen on paha puuttua. Mutta silloin kun valtio antaa rahaa, on minusta selvää, että se raha käytetään parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi muka ei valtion pitäisi voida edellyttää, että antamallaan joukkoliikennerahalla tehdään esim. 50 km ratikkaa, joka palvelee 85 % alueen asukkaista kävelyetäisyydellä ja joka lisää joukkoliikenteen käyttöä eikä 15 km raskasta raideliikennettä, joka ei lisää joukkoliikenteen käyttöä ja palvelee vain 15 % asukkaista?
Ideaalimaailmassa valtio ei rahoittaisi eikä muitenkaan sekaantuisi millään tavalla metroon tai muihin paikallisiin raidehankkeisiin. Reaalimaailmassa tämä tarkottaisi käytännössä poistuvan rahoituksen suuruista tulonsiirtoa Helsingin seudulta muualle maahan. Tämä ei ole poliittisesti realistista eikä muutenkaan kannatettavaa. Soininvaaran ajatus siitä että valtio yksinkertaisi antaisi se saman rahan kuin muutenkin könttäsummana on järkevä kompromissi.
En saa kiinni ajatuksestasi ideaalimaailmasta. Periaatteessahan kunta kustantaa paikalliset asiat ja valtio kansalliset. Mutta näiden rajojen veto on hankalaa tai mahdotonta. Esim. Lahden motaria käyttävät niin muualta Suomesta kuin Helsingin lähiöistäkin tulevat. Ja toisaalta, helsinkiläiset ajelevat muuallakin kuin Helsingissä. Minusta ideaalimaailmassa toteutuisi jollain konstilla täydellinen kustannusvastaavuus, mutta reaalimaailmassa ei sellaista konstia ole.
En ole vapaan valtionrahoituksen käytön kannalta senkään vuoksi, että valtakunnan ja kunnan etu voivat myös olla ristiriidassa. Esimerkkinä vaikkapa haja-asutus. Se on kunnalle edullista liikenteen näkökulmasta, kun asukkaat ajavat ensin valtion tietä ja sitten mökilleen yksityistietä. He tekevät omat kaivonsa ja jätevesisäiliönsä jne. Tietenkin valtion kannattaa edellyttää, ettei sen rahoitus esim. tue tällaista kehitystä.
Lisäksi ovat vielä ulkoiset vaikutukset ja poliittiset tavoitteet. Jos valtio antaa liikennerahaa, jonka kunta saa käyttää miten haluaa, se voi käyttää ne autoiluun. Siitä huolimatta, että autoilu aiheuttaa ulkoisia valtion kustannettavaksi tulevia kuluja ja on valtion mahdollisesti päättämiä ympäristöpoliittisia tavoitteita vastaan. Jos nyt sanotaan, että kysehän oli joukkoliikenteen rahoituksesta jota ei saa käyttää autoiluun, niin silloinhan on jo tapahtunut valtion puuttuminen kunnan itsenäiseen valtaan käyttää valtiolta saamaansa rahaa.
Antero
