Keskustelun yleispiirteistä: yleistyksiä ei keskustelussa voi välttää. Kun puhutaan pohjoismaisesta kaupunkisuunnittelusta, joka on tehty varsin yhtenäisen ideologian ja normien mukaan, yleistykset ovat pitkälle paikkaansapitäviä koska itse kaupunkirakenne on toteutettu yleistävien normien mukaan.
Vanhoja virheitä ei siis ole syytä tehdä toistamiseen ja itse asiassa esimerkiksi Länsimetro onkin päätetty viedä maankäytön kannalta keskeisien alueiden kautta (Keilaniemi, Otaniemi jne.).
Länsimetrossa nimenomaan toistetaan vanhoja virheitä. Länsimetro kattaa Etelä-Espoon väestöstä 15% ja Lauttasaaresta noin puolet. Raideliikennevaihtoehtoa, joka olisi kattanut Etelä-Espoon väestöstä 75% ja Lauttasaaresta lähes 100%, ei haluttu tutkia.
Kurkimäessä kävin toissa päivänä viimeksi kävelyllä eikä se ole sanottavan kaukana Kontulan asemasta.
Kurkimäen keskustan metroasema olisi ollut muistaakseni n 700 m Kontulasta ja Myllypurosta. Tämä johtaa alueelta jo yli kilometrin kävelymatkoihin.
Kävelyetäisyyksiin voi suhtautua ylimielisesti, kuten metrotoimisto ja HKL-suunnitteluyksikkö.
Osaksi toteutettiin, osaksi ei. Yleistäminen tässäkään asiassa ei varmaan ole erityisen hedelmällistä.
Osaksi ei koskee kaavoituksen suhteen lähinnä vain Göteborgin metron Angeredin haaraa. Tarkempi lähteisiin tutustuminen on osoittanut, että myös Tukholman metron nk. sinisellä linjalla käytettiin 500 m kävelyetäisyystavoitetta.
Ja kyydissä kulkee lähinnä maahanmuuttajia... Jos tuo on tavoite, niin sitten samaa voitaisiin tietenkin ryhtyä soveltamaan meilläkin.
Göteborgissa matkustajat vaihtelevat alueittain ja niin myös Helsingissä. Itä-Helsingissä on myös varsin maahanmuuttajavaltaista. Liekö "metron varaan" suunnitellulla, mutta kaukana asemista sijaitsevalla kerrostalorakentamisella jotain tekoa asian kanssa...?
Göteborgissa on raitiovaunujen keskinopeus sittenkin vain hieman korkeampi kuin Helsingissä.
Göteborgissa raitiotiellä on omat tunnetut ongelmansa. Pysäkkiaikoja pidentävät raitioliikenteeseen huonosti soveltuva lippujärjestelmä, eri vaunujen toisistaan poikkeavat ovijärjestelyt, asiakkaiden kurittomuus johon ei pyritä vaikuttamaan. Lisäksi priorisointi, vaikka onkin Helsinkiä parempi, ei toimi rajattoman hyvin.
Ongelmat eivät johdu siitä, että suurten lähiöiden liikennettä hoidetaan raitiovaunuilla. Kyse ei ole raitiotiejärjestelmän ylikuormittumisesta.
Joukkoliikenteen kulkumuoto-osuus on hädin tuskin tyydyttävä.
Göteborgin joukkoliikenteen kulkumuoto-osuuteen vaikuttavat myös mm. se, että kaupunki on leimallisemmin teollisuuskaupunki, suuret teollisuus- ja satamatyönantajat sijaitsevat alueella, jonne ei ole tehokasta raidejoukkoliikennettä, useilla työpaikoilla (esim. Volvo) asenteet tukevat auton käyttöä, seudun kaupunkirakenne on varsin hajaantunut ym.
Helsingin joukkoliikenteen korkeaan osuuteen vaikuttavat myös muut tekijät kuin kaupunkisuunnittelun ja joukkoliikenteen taso - esimerkiksi se, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, jonka keskustaan on keskitetty paljon suhteellisen pienipalkkaisia julkishallinnon työpaikkoja, joihin kuljetaan joukkoliikenteellä.
Helsingin seudulla on hyvin erilaista maankäyttöä. Keskustan ulkopuolella on monentyyppisiä alueita, eikä niistä voi sanoa mitään yleistävää.
Helsingin seudulla, kuten muuallakin Suomessa, kaikki sodanjälkeiset esikaupungit on toteutettu hyvin yhtenäisten kaavoitusnormien mukaan, jotka tyypillisesti tuottavat noin 1500 - 3000 as/km2 asukastiheyden. Joissakin suurlähiöissä jonkin verran yli tämän.
Helsingin asukastiheys voi tuottaa raskaalle raideliikenteelle riittävän käyttäjämäärän vain Tukholman metron tyyppisellä kaavoituksella, jossa lähiökeskukset on keskitetty metroasemille. Uusien tällaisten alueiden toteuttamiseen on seudun ydinalueella rajalliset mahdollisuudet.
Sen sijaan kevyelle raideliikenteelle nykyinen asukastiheys on täysin riittävä kaikkialla, missä on myös tiiviimpää rakentamista.